Vuoden 2016 Bucket List

Vuonna 2016 suunnitteilla olisi...


- Muutamat valjakkokisat ympäri Suomea.

- Sinnan 1-vuotissyntymäpäivät (meikäläinen saattoi ehkä pikkaisen innostua näiden synttärijuhlien suunnitelusta! ;)

- Viettää syksyyn asti laatuaikaa Sinnan kanssa kotona ja sen jälkeen siirtyä osittain takaisin työelämään.

- Käydä Kuusamossa mökkeilemässä niin usein kuin mahdollista.

- Reippailla salilla ja vauvajumpassa.

- Tehdä ainakin yksi ulkomaanmatka.

- Viettää yhteistä kesälomaa koko perheen kesken.

- Käydä epäsäännöllisen säännöllisesti treffeillä miehen kanssa -ihan vain me kaksi!

- Saada projekti Raskauskilot Pois päätökseen, toivon mukaan ennen kesää.

- Oman harrastuksen aloittaminen.


Millaisia asioita te ootte rustailleet tämän vuoden varalle? Toiveita, haaveita, suunnitelmia, päätöksiä? :)

Kuvitus uudelta vuodelta.

Parhaat 2015

Juuri kun on käännetty uusi sivu eli vuosi 2016, palataankin vielä hetkeksi viime vuoteen. Muistelin tarkemmin vuotta 2015 tuossa aiemmin joulukuussa, kun keräilin kuvia uuteen seinäkalenteriin. Poimin jokaiselta kuukaudelta niiden parhaat palat (niiden parhaiden palojen joukosta, joista oli kuva todisteena). Ei niin yllättäen suuri osa mageimmista jutuista vuodessa 2015 liittyi jollain tapaa Sinnaan. Mutta katsellaampas tarkemmin:

Tammikuussa odoteltiin miehen (ja tulevien isovanhempien, enojen ja kummien) kanssa Sinnaa syntyväksi. Tehtiin viimeisiä hankintoja ja järjesteltiin vauvan huonetta. Mies pyörähti alkukuusta vielä yksissä rekikisoissa ja mua hermostutti, josko alkaisin synnyttämään juuri silloin, kun hän olisi kaukana kotoa. No en onneksi alkanut. Tammikuussa vietettiin myös mun Baby Showereita, joihin tuli melkein kaikki mun ihanat ystävät. Se oli kyllä ihan parhautta se!

Helmikuussa se sitten tapahtui. Sinna ilmoitti aikeistaan tupsahtaa maailman melkein viikko ennen laskettua aikaa. Ihan tuosta noin vain lapsivedet valskahti ja siitä pian supistukset käynnistyi. Synnytys oli elämäni yksi suurimpia haasteita eikä vähiten sen vuoksi, että kohtasin yhden suurimmista peloistani. Ylitin itseni ja palkinnoksi sain pienen rääpäleen rinnalleni, jolle olin äiti. Koko helmikuu menikin siinä, kun tutustuttiin toisiimme koko perheen voimin ja opeteltiin elämään vauvantäyteistä arkea.

Maaliskuussa järjesteltiin Sinnan ristiäisiä tohinalla ja ehdittiin pyörähtää SM-valjakkokisoissakin. Se olikin Sinnan ensimmäinen kotimaan matka se. Ja eihän se ihan nappiin mennyt. Nyt jo naurattaa, olihan siinä matkassa paljon jännitystä ja stressiä mukana, ensi kerralla menee todennäköisesti paremmin. :D

Huhtikuussa oltiinkin jo pääsiäisessä ja vapussa. Läksin viettämään ensimmäistä kertaa Sinnan syntymän jälkeen omaa aikaa leffailun merkeissä. Jälkitarkastuksen jälkeen aloitin myös jälleen kuntoilun ja katsastin ruokavaliotani paremmaksi.

Toukokuussa vietin ensimmäistä äitienpäivääni, se oli ihana ja mun näköinen. :) Innostuin myös lastenvaatteista ja ostelin facen kirppiksiltä Sinnalle kaappiin täytettä melkoisesti, hups.

Kesäkuussa mökkeiltiin Kuusamossa ja vietettiin siellä huippu juhannus Sinnan kummien kanssa. Oltiin miehen kanssa vähän väsyneitä, kun Sinnalla oli yöhulinakausi ja se tykkäsi heräillä tooosi usein yöllä. :D

Heinäkuussa mies lomaili hetken, ihan parhautta. Miehen loman aikana meillä kävivät lomailemassa Sinnan Etelä-Suomen kummit lapsensa kanssa. <3 Sinna pääsi maistelemaan heinäkuun helteillä myös ensimmäistä kertaa kiinteitä porkkanan ja bataatin muodossa.

Elokuu vierähti sekin kuin siivillä, sekä kivojen että vähemmän kivojen juttujen parissa. Sinna sairasteli ensimmäisena kerran, aloitettiin vauvajumppa ja lomailtiin miehen toinen lomaviikko mökillä.

Syyskuussa käytiin Sinnan kanssa usein jumppailemassa ja nähtiin ystäviä ja muita vauvoja. Käytiin myös valjakkokisoissa ja ekaa kertaa Vauvakinossa - voi että siellä oli kivaa! Mä kokkailin ahkerasti Sinnalle ruokia pakkaseen. Aloitettiin myös vauvauinti.

Lokakuussa vietettiin syyslomaa (minä ja Sinna siis) ja saatiin ystävätkin kyläilemään muutamaksi päiväksi silloin. Sinna pääsi myös tutustumaan HopLopiin yhdessä vauvakamunsa kanssa.

Marraskuussa oli miehen ensimmäinen isänpäivä ja synttärit. Virallinen isänpäivä vierähti ystävien luona Etelä-Suomessa, jossa oltiin samalla valjakkokisoissa. Mä tosin järjestin miehelle oman isänpäivän viikkoa ennen oikeaa päivää, jolloin mies sai aamiaisen ja lahjat sänkyyn. Miehen synttäreiden kunniaksi vietiin myös Sinna ensimmäistä kertaa hoitoon mun äidin luokse ja karattiin elokuviin katsomaan Nälkäpelin viimeinen osa.

Joulukuussa intoiltiin lunta, jota satoi jo marraskuussa Ouluun tosi paljon (kunnes se juuri ennen joulua suli melkein kokonaan pois) ja odotettiin malttamattomina joulua (okei, minä odotin). Mä kävin katsomassa äiskän kanssa balettia ja vietin tyttöjen kanssa pikkujouluja. Tein suklaakonventeja ja suunnittelin jouluaaton päivällismenua. Koristelin kotia jouluiseksi ja päätin, että Sinnalle on sittenkin saatava iso joulukuusi, vaikka sitten se meidän äitin ikivanha tekokuusi. :D Pulkkailtiin paljon ja vietettiin uutta vuotta kotona rennoissa tunnelmissa.

Lokakuussa

En voi käsittää, että on jo lokakuu! Elokuu ja syyskuu on menny multa ihan ohi... En tiedä, johtuuko se väsymyksestä vai Sinnan jatkuvasta kehityksestä jonka perässä yritän pysyä vai niin paljosta tekemisestä vai mistä, mutta yhtäkkiä huomasin, että hitsi vieköön on jo lokakuu ja KOHTA ON JOULU! <3

Tällekin kuulle on aika paljon ohjelmaa ja sovittuja menoja, joten aika pian ollaankin jo marraskuussa. ;) Tällä viikolla järjestän elämäni ensimmäiset vaatekutsut (NOSHin), ne on samalla myös ensimmäiset vaatekutsut, joihin osallistun, joten monta ekaa kertaa yhdellä huitaisulla! Oon pähkäillyt, mitä herkkuja leipoisin ja ostaisin kutsuille. Toisaalta tekisi mieli kokeilla jotain uutta, mutta toisaalta taas tuntuisi turvallisemmalta ja helpommalta pitäytyä niissä resepteissä, jotka osaa tehdä vaikka puolisokkona ja joiden on todennut maistuvan vieraille hyvin. Saa nähdä, kuinka monta vaatetta sorrun kutsuilla tilaamaan... Mulla on jo pidemmän aikaa ollut intohimovärinä keltainen ja bongasin jo pari keltaista ihanaa vauvojen vaatetta kuvastosta, aargh! :D

Nää kaks pöhelöä <3

Sinna, Filja, Cira ja Filjan velipoika Leevi.

Lokakuulle on myös tiedossa valjakkokisat, lounastreffit tyttöjen kanssa, uuden Napapiirin Sankarit -leffan katsastamista ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, saadaan iiiiiiiiihan parhaita syyslomavieraita tänne Ouluun. En malta odottaa! :) Tulee mieleen viime syksy, kun samaiset vieraat oli täällä ja silloin kuvailtiin ja ihmeteltiin mun vauvamasua. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Ja jos joku siellä miettii, niin ei, mulla ei ole ikävä sitä raskausmahaa, paljon kivempi on nyt kun vauva on täällä ulkomaailmassa ja mulla on oma kroppa takaisin. Tai no, ainakin melkein... Projekti Raskauskilot Pois on edelleen käynnissä, kiitos hitaan, imetystä turvaavan, laihdutusohjelmani. No, lihasta on ainakin tullut lisää, sen verran ahkerasti ollaan vauvajumpissa ja salilla käyty!

Tähän hätään ei muuta, miltä teidän lokakuu näyttää, onko kiireinen?

Lauantai on herkkupäivä

Ihanaa, lauantai ja pitkä viikonloppu! Miehellä on maanantai vapaata, kun oli viime lauantain töissä. Mukava juttu sinänsäkin, että Sinnalla on 5kk neuvola maanantaina, jossa saa taas aimo annoksen rokotteita. Miten tuo murunen voikin olla jo kohta puolivuotias?! Eilen tuli tosiaan täyteen 5 kuukautta. 

Olin ajatellut, että ehkä tuo maaginen päivä, jolloin kuukausi vaihtuu neljästä viiteen, lopettaisi samalla nämä kuukauden päivät kestäneet yöhulinat. NO EI. Viime yö oli ihan samanlainen kuin lukuisat aiemmatkin; kahden tunnin välein herättiin kiljumaan, kääntyilemään, syömään... Hoen itselleni vain sitä kuuluisaa mantraa: "Jaksaa, jaksaa!". Ystävät, sukulaiset ja naapurit puolestaan hokee mulle: "Se on vain vaihe!", "Ei sitä kestä enää kauan!", "Kohta se loppuu, koita jaksaa!". Toivon mukaan se yöuni tästä alkaisi jo oikeasti pikkuhiljaa pidentymään. On niin hassua, kun ensimmäiset 4 kuukautta Sinna nukkui 1-2 yösyötöllä koko pitkän yön ja nyt on ollut pelkästään tällaista. Jos jollain on vinkkejä yöhulinoihin, niin antaa tulla tuonne kommenttiboksin puolelle! :D

No, univelasta herkkuvelkaan. En muista, kerroinko jo, että mies teki mulle uuden ruokaohjelman, jota oon nyt parin viikon ajan kuuliaisesti noudattanut. Ei siis dieettiruokavaliota, koska en edelleenkään uskalla laihduttaa, ettei imetys kärsi. Vaihdettiin vain muutama hiilaripitoinen ruoka proteiinipitoiseen vaihtoehtoon. Mulla kuulemma tuntuu tuo hiilareiden syöminen (siis ihan vaikka ruisleivän ja perunan syöminen) vaikeuttavan rasvojen lähtemistä, joten kokeillaan nyt näin. Anyway, oon pidättäytynyt arkisin herkuista (ihmeen loistavin arvosanoin!) ja tänään, lauantaisin siis, saan luvan herkutella -niin että napa ruskaa! Tässä mä nytkin loikoilen sängyllä ja kirjoittelun lomassa napsin lempparisuklaatani. Mmm. Päivällä olis treffit tyttöjen kanssa Pannukakkutalossa. Mmm. Illalla syödään pihviä ja ranskalaisia miehen tekemän herkullisen kastikkeen kera. MMM. Huomenna sitten taas ruotuun.

Fiilis ja motivaatio on katossa, koska keho, olo ja mieli tuntuu kevyemmältä, herkuista on ollut melko helppo pysytellä erossa (ilman hirveitä raivareita siis :D) ja salilla on reeni maistunut. Eilen käväisin inbodyssa, kun halusin malttamattomana nähdä, toimiiko tämäkään ruokavalio mulle. Oli toiminut, jess! Ne pätkissä nukutut yöt ei siis niiiiin älyttömästi ole vaikuttaneet yleiseen jaksamiseen, etteikö välillä olisi jaksanut käydä salilla. Tai rullaluistelemassa. Pikemminkin oon saanut lisäenergiaa treenaamisesta.

Tämmöistä tänne. Päivät tuntuu näin kesäisin (etenkin näin lämpiminä päivinä) juoksevan eteenpäin, eikä koneella tule iltaisinkaan istuttua niin usein. Instagramin tilini päivittyy blogia tiheämmin, löydätte mut sieltä nimimerkin mrs_mabn takaa. :) Nyt lounaalle, mies aikoi tuoda salilta tullessaan subit, nam!

Kuvien marjapiirakan leipaisin (ja vetäisin huiviin pienellä avustuksella) viime treffeillä tyttöjen kanssa. Slurps.

Vauvan temperamentti

Huh hellettä! Sunnuntain kunniaksi ajattelin päräyttää tällaisen vähän diipimmän tekstin ilmoille:

Kävin tässä taannoin ystävän kanssa kirpparilla. Hänellä on lähes saman ikäinen vauva kuin mulla, joten voidaan hyvin jutella kaikista sen hetkisistä kehitysvaiheista, uusista taidoista, itkuista, you name it! Puheeksi tuli temperamenttisuus, kun mietimme, missä vaiheessa kyse on vain jostain niistä miljoonasta eri vaiheesta, joita vauvoilla näkyy olevan ja missä vaiheessa kyse on siitä, että vauva on temperamenttinen. Rupesin tuota temperamenttisuutta sitten pähkäilemään vielä lisää kotona. Toki jo koulutuksenikin puolesta kasvatukseen ja kehitykseen liittyvät asiat pitäisi olla aika hyvin tuolla selkärangassa muistissa, mutta välillä oman lapsen kohdalla teoriaa tuntuu olevan niiiiiiiin hankala soveltaa käytännöksi. ;)

Oon tarkastellut Sinnaa vähän väliä "temperamentti-silmällä"; miettinyt, mahtaako nopeasti rauhoittuminen tai kylvyn jälkeen huutaminen kertoa jo jotain. Koska kyseessä on synnynnäinen piirre/taipumus käyttäytyä ja reagoida asioihin, on sen oltava olemassa jo vauvan syntyessä. Toki temperamentti kehittyy kokoajan ja jatkuvasti ja ympäristötekijöillä voi olla suurikin vaikutus siihen, miten vauva myöhemmin oppii hallitsemaan ja käsittelemään taipumustaan käyttäytymiseensä ja reagointitapaansa.

Nyt, kun Sinna on jo useamman kuukauden ikäinen, uskoisin voivani erottaa hänessä jo erilaisia piirteitä, käyttäytymismalleja (joskin vaihtuvia sellaisia) ja reagointitapoja, jotka kertovat varmasti jotain hänen omasta temperamentistaan. Ja koska kyseessä on ensimmäinen lapseni, saanen luvan pyörtää puheeni vauvani temperamentin analysoinnista, mikäli hän päättääkin yhtäkkiä ruveta käyttäytymään täysin erilailla. ;D Ehkei näin kuitenkaan tule käymään, vaikka monenlaisia eri vaiheita Sinnallakin on jo ollut - monen viikon iltaitkuilusta monen viikon neiti aurinkoiseen. Tässä nyt kuitenkin tekemiäni havaintoja Sinnan elämästä tähän asti (ja toivon todella, että nyt kun kirjoitan kaiken tähän, kaikki ei käänny päälaelleen!):

Esimerkki 1: Sinna on suurimman osan päivästä hyväntuulinen (silloin kun mihinkään ei satu); hän herää yleensä jokeltelemalla ja kun menen hakemaan häntä sängystään, saan valtavan iloisen hymyn, joka leviää silmiin asti. Leikkimatolla viihtyy hyvin itsekseen, vaikka pidänkin hänelle suurimman osan ajasta seuraa, vähintään puoliksi keskittyen. Istuskelee sitterissäkin tyytyväisenä, jos laitan ruokaa tai täytän/tyhjennän astianpesukonetta. Hän vaikuttaa melko vähään tyytyväiseltä, eikä vaadi jatkuvasti huomiota. Viihtyy itsekseen, ympäristöään tutkaillen, mutta nauttii suuresti myös sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Esimerkki 2: Sinna nukahtaa useimmiten itsekseen ja omaan pinnasänkyynsä. Hän osaa siis melko hyvin tyynnyttää ja rauhoittaa itse itsensä (uneen asti). Näin on ollut alusta asti. Jossain kohtaa oli muutaman viikon vaihe, jolloin Sinna itkeskeli iltaisin klo 17-20. Silloin hän nukahti turvakaukaloonsa, jota mies heilutti. Silloinkin kyllä päivisin nukahti itse omaan sänkyynsä.

Esimerkki 3: Pääsen aika hyvin käymään asioilla Sinnan kanssa kahdestaan; hän tykkää olla autossa (tässäkin oli tosin viikon kestävä kausi, jolloin Sinna huusi aina autossa ollessaan), turvakaukalossa istuminen ja nukkuminen on jees, eikä ympäristön meteli häiritse niin paljon, etteikö väsymyksen yllättäessä siihen voisi nukahtaa. Usein kaupassa käydessäni Sinna on hereillä sen ajan, kun lappaan ostoksia koriin ja katselee ympärilleen omasta kopastaan käsin ja siinä vaiheessa, kun menen kassalle, hän sulkee silmänsä. Ympäristö ja sen tuomat ärsykkeet eivät siis tunnu ylivoimaisilta tai liian stressaavilta Sinnalle.

Esimerkki 4: Sinna ei ole itkuherkkä. Yleensä asioihin suhtaudutaan, myös uusiin asioihin, silmät ihmetyksestä pyöreinä ja välillä heti hymyillen. Harvemmin itketään. Sinna ei siis vaikuta kokevan asioita kovin herkästi viestittääkseen niistä itkulla. Mikäli Sinnalla sattuu jokin ruumiinosa kopsahtamaan johonkin (jep, joskus olen ainakin nostanut Sinnan kopastaan niin, että pää kopsahtaa kantokahvaan), hän saattaa päästää itkun, mutta rauhoittuu nopeasti syliin.

Toki Sinnallakin on huonoja hetkiä. Aina kylvyn jälkeen hän huutaa täyttä kurkkua (ilmeisesti kylvyn lopettaminen ei ole kivaa). Väsyneenä alkaa kitinä, eikä ulkovaatteita ole oikeastaan koskaan kiva laittaa päälle. Nykyään vaunuissa huudetaan lenkillä yhtenään, kun ei yhtäkkiä nukutakaan eikä kiinnosta maata kopassa, josta ei näe mihinkään. Tämän postauksen tarkoitus ei siis ollut ylistää vauvaamme (vaikka tietenkin kaikki äidit ylistävät  ja saavatkin ylistää omia murujaan!), vaan kirjoitella havaintoja hänen tähän astisista reagointi- ja käyttäytymistavoistaan. Näitä haviantoja on sitten mielenkiintoista tutkailla ja etenkin vertailla, kun Sinna kasvaa. Onko jokin piirre jatkunut, jäänyt poissa tai vaihtunut kokonaan toiseen jne.

Oli vauva temperamenttityypiltään sitten helppo, haastava tai hitaasti lämpeävä, ei niistä mikään tietystikään tee vauvasta (tai vanhemmasta) sen parempaa tai huonompaa! Lapsi oppii vanhempiensa (ja muiden aikuisten) avustuksella käsittelemään ja hyödyntämään omaa temperamenttiaan. Joissain tilanteissa helppo temperamentti on hyödyksi ja joissain tilanteissa taas toisenlaisesta temperamentti. Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on se oma, uniikki, persoonansa, jonka perimä ja ympäristötekijät ovat muovanneet sellaiseksi kuin se on.

Kuten sanottua, temperamentti on synnynnäistä. Emme siis voi vaikuttaa siihen, millaisen temperamentin kanssa varustettuna vauva maailmaan putkahtaa, mutta voimme kuitenkin antaa lapselle hyvät eväät temperamenttinsa käsittelyssä, ymmärtämisessä ja hyödyntämisessä. Olen tietysti valtavan iloinen siitä, mikäli Sinnan tapa suhtautua asioihin olisi avoin ja rento ja ettei hän olisi hurjan herkkä. Itse kun olen melko herkkä, ollut jo vauvasta asti, niin olisi ihanaa, jos Sinnalla olisi reippaampi (isänsä) luonne siinä mielessä. Mieheni kanssa olemme molemmat olleet vauvasta alkaen melko helppo temperamenttisia (joskin mulla on hormoneiden aka naiseksi kasvamisen myötä tuo temperamentti välillä vähän noussut haastavaksi, hehheh :D), joten liekö Sinna perinyt meidän temperamenttimme. Täysin periytyväähän temperamenttisuus ei toki ole ja se onkin kiinnostava seikka, että samoille vanhemmille voi syntyä ihan erilaiset temperamentit omaavia vauvoja!

Aika usein vauvan temperamenttisuus liitetään siihen, kuinka helppo tai vaikea vauva on. Temperamentti ja helppous/vaikeus eivät tietenkään kulje käsi kädessä, vaikka voivatkin vaikuttaa toisiinsa; vauva, joka vaatii asioita nopeammin ja äänekkäämmin, voidaan mieltää työteliäämmäksi vauvaksi kuin sellainen beibi, joka tuijottelee tyytyväisenä ilmapalloa eikä ole liiemmin mitään vailla. Kyseessä voivat kuitenkin olla myös vaikkapa vatsakivut, joiden takia esimerkin ensimmäinen vauva on vaativampi ja kärkkäämpi odottamaan asioita tapahtuvaksi. On myös hyvä osata ilmaista oman tahtonsa ja mielipiteensä asioista, niistä taidoista on tulevaisuudessa hyötyä.

Mielenkiintoinen asia siis tämä temperamenttisuus! Ja ylipäänsä on mielenkiintoista seurata ja katsella oman lapsensa kehitystä ja tutkailla, millainen hän on nyt ja miettiä, millainen hänestä mahtaa tulla kasvaessaan isommaksi. Heräsikö ajatuksia tästä tekstistä? Oletteko huomanneet temperamenttisuutta omissa vauvoissanne/lapsissanne?

Toivomuslista kesälle

Voi kuinka intouduinkaan nyt itsekin väsäämään listaa juuri alkanutta kesää varten, kun lueskelin blogeista tämän kesän to do ja bucket -listoja. :) Jotenkin ei ole edes tuntunut siltä, että olisi vielä kesä (koska viileä sää ja koska Oulun jäätävä tuuli), vaikka tässä mennä porskutetaan jo pian heinäkuuhun, huhh! No tänään oli kuitenkin ensimmäinen oikein kunnon kesäpäivä täälläkin päin Suomea; aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta, elohopea hipoi yli kahtakymmentä astetta ja se tuuli, se oli paaaaaljon lämpimämpi kuin aikoihin. Sanomattakin lienee selvää, että ollaan vietetty koko perheen voimin tätä sunnuntaita takapihalla auringonpaisteessa (no okei, mies makoilti Tex Willerinsä kera Sinnan vieressä varjoisella piknik-huovalla mutta anyways). Mä taisin pikkiriikkisen jopa ruskettua, wou.

Aamupäivällä käytiin juhlistamassa mun pikkuveljeä, joka pääsi tänään ripiltä. Sinna edusti pikku prinsessana kaunis juhlamekko (joka just ja just peittää enää pepun, mutta oli pakko saada se vielä kerran käyttöön!) ja kummeilta saatu helmikaulanauha yllään (kuva alla). ♥ Rippileiri oli velipojan mielestä ollut ihan ahterista, mutta mulla nousi kyllä hymy korviin asti, kun muistelin omaa rippileiriäni... :) Ei siitäkään nyt niiiiiiin kauan ole, kun itse pääsin ripiltä, mitä nyt vaivaiset 12 vuotta.........

No mutta siihen toivomuslistaan! Mies pitää tänä kesänä vain 2 viikkoa lomaa (jotka nekin puolitettu periaatteella viikko heinäkuussa, viikko elokuussa), joten mitään hurjia reissuja me tuskin tullaan tänä kesänä tekemään (ei sillä että pitkät matkustamisajat nelikuisen touhuajavauvan kanssa houkuttelisivatkaan...). Jotain kivaa yritetään kuitenkin kehitellä miehen lomien ajaksi ja tokihan mä voin Sinnan kanssa touhuilla kesäisiä juttuja miehen ryöskennellessä. :) Listalle pääsi aikalailla samoja juttuja kuin mitä ollaan viime kesinäkin touhuttu:

• Piknikkejä
• Ainolanpuistoilua
• Pannukakkutalossa herkuttelua
• Tuoreita mansikoita ja niistä tehtyjä mansikkatorttuja
• Mökkeilyä
• Shoppailua all by myself
• Leffassa käyntiä
• Auringon palvomista kera kylmän cokiksen ja hyvän kirjan
• Sidukka!
• Koirien uittamista ja ehkä jopa itsekin voisi käydä pulahtamassa ehkäehkäehkä
• Rullaluistelua
• Itse tehtyjä, kiireettömiä, brunsseja ja tietysti grillailua

En mä näköjään sen kummempia tälle kesälle vaadi enkä odota. Viime kesä kun meni enemmän ja vähemmän sumussa ensin yllättävän raskausuutisen ja sen jälkeen auringosta yltyvän raskauspahoinvoinnin myöt, niin taidan tänä vuonna nauttia ihan vain kesästä, lämmöstä ja siitä, ettei ole raskauspahoinvointia. ;) Tietysti Sinnan ehdoilla mennään, mutta suurin osa listalla olevista toiveista onkin sellaisia, joita voi (ja onkin tarkoitus) tehdä yhdessä Sinnan kanssa. Jotain pientä olisi kiva päästä itsekseenkin touhuilemaan (kuten nyt vaikkapa shoppailemaan) ja suunnitteilla on ollut myös elokuvahetkiä ja terassilla käyntiä ystävien kanssa. Saa nähdä mitä kesä tuo tullessaan, toivottavasti tulee mukava sellainen! :)

Ai niin ja loppuun vielä OOTD, eli tämän päivän asukuva. Tosin Sinnan, ei mun koska olin aika säädyttömästi takapihalla sortseissa ja topissa.  ;) Sinna on muutenkin meikäläistä parempi kameran edessä, melkoinen linssilude tuo meidän kesätipunen!

Olohaalari : Name It / Hellehattu : Polarn O. Pyret

Kiljuva ja kääntyilevä nelikuinen

Taas on kuukausi vierähtänyt ja Sinna on jo 4kk vanha! Kolmen kuukauden kynnyksellä alkoi selkeästi vaihe, jolloin kehitystä tapahtui ihan hurjaa vauhtia niin fyysisessä kasvussa kuin motorisessa kehityksessä ja vuorovaikutustilanteissa. Katsotaampa, mitä kaikkea nelikuisemme elämään kuuluu:

Sen jälkeen, kun opin kääntymään selältä mahalleen (eka vasemman, nyt myös oikean kautta), oon tykännyt olla paljon enemmän masullaan. Ennen en oikein tykännyt hengailla sillain, mutta nyt se on kivaa. Tykkään katella mahallaan semmoista lelua, joka on piiiitkä ja jossa on kuvia. Tai sit hypistelen jotain lelua. Pään kannattelukin on jo onneksi helpompaa, mulla on aika iso pää koska äitin mukaan siellä on niin isot aivot kehittymässä, niin sitä on aika raskas ollut kannatella. Nyt mulla on kuitenki jo hyvät lihakset siellä alla, niin ainaki iskä kovasti kehuu.

Kun kävin lääkäri-tätillä ja neuvola-tätillä tuossa yks päivä tarkastuksessa, niin se lääkäri-täti heilutteli ja pumppas ja testaili mun lonkkaa tosi kauan. Meinasin jo ihan hermostua! Sitte joku toinenki lääkäri-täti tuli tekeen samaa. Kuulin, että äiti kyseli lääkäreiltä jotain ja kuulosti vähän huolestuneelta, mutta lääkäri-tätit sitten loppujen lopuksi vaan hymyili äitille, niin sitten äiti ei enää ollutkaan huolestuneen näköinen. Myöhemmin äiti sitte pahoitteli mulle, että on tainnut siirtää perintönä mulle löysät aka yliliikkuvat nivelet. Vissiin mun lonkat on sitte vähän niinkö löysät. Mutta ei se haittaa, iskä aikoo kuulemma pitää huolen, että mulle tulee vanhvat lihakset siihen ympärille!

"Äiti kauan mun pitää tässä pönöttää?"

Itehän alan jo kaljuuntua.

Lääkäri-tätin mukaan oon myös kasvanut hyvin. Sitten se kehu mua söpöksi ja iloiseksi, kun mää vähän jokeltelin sille. Oikeesti yritin kysyä siltä, että voitaisko jo päästä lähteen, kun mua alkaa kohta väsyttään. Mut ei se tajunnu, hymyili vaan mulle.

Mun lempparilelut on tällä hetkellä tuo Sofie-kirahvi, koska siitä on niin hyvä ottaa kiinni ja sen jalat saa kivasti suuhun. Omnomnom. Ja sitten toinen on mun norsu-unilelu, jonka kanssa nukun aina. Heitän sen yleensä naamani päälle ja rupeen koisimaan. Tutti suussa nukkumaan mennessä on aika must myös!

Opin tässä pari viikkoa sitten kiljumaan. Se on niin kivaa! Tykkään kiljua joka asialle. Jos oon iloinen, kiljun, jos mua naurattaa, kiljun, jos haluan huomiota tai mua väsyttää tai nälättää, kiljun. Tosi hauskaa pystyä näin kovalla volyymilla käyttämään omaa ääntä! Kyllä mä välillä jokeltelenkin. Ja joskus itkenkin, jos oikein ottaa kupoliin.

Mulla on nyt niin paljon tekemistä, kun oon oppinut kääntymään ja haluan katella maailmaa kokoajan, etten aina malttaisi nukkua. Sit jos oon tosi kauan putkeen hereillä, niin menee vähän huutamiseksi ja itkemiseksi hommat. Onneks ei kuitenkaan hirveen usein. Kaikki on vaan niin mielenkiintosta ja mä haluan reenata kääntyilyä ja mahallaan oloa ja miettiä, miten pääsisin eteenpäin. Sit joskus ne jutut tulee öisinkin mun mieleen ja heräilen tavallista useammin puhelemaan itsekseni ääneen. Tai pyörimään. Tai sit syömään, kun yleensä herätessä tulee sit nälkä. Nyt oon pitäny semmosia maraton-öitä, että oon heränny 5-6 kertaa. Sit välillä oon heränny vaan kerran, ku ei sitä iha joka yö jaksa herätä noin usein.

Istumaankin pitäis päästä. Aina kun mua pidetään sylissä, niin yritän punnata siitä istuma-asentoon. Sillain vaan näkee niin paljon paremmin ja enemmän ympärilleen! Ja vitsi kun vielä keksisin, miten pääsis ryömimään tai edes hiissaamaan itteä eteenpäin, niin ois tosi jees. Välillä meinaa turhauttaa, kun en pääse eteenpäin, vaikka kuinka nostan peppua ylöspäin ja revin käsillä matosta vauhtia. Phuuh. Niin joo ja opin tässä just ottamaan kii omista varpaista! Vähänkö siistiä!

En kutia vielä(kään), mutta oon oppinut nauramaan. Eniten mua naurattaa, kun iskä höpöttää mun kanssa. Esimerkiksi leikkii semmosta Kukkuu! leikkiä, jossa oon piilossa harson alla ja sit en yhtäkkiä ookaan. Seki välillä naurattaa, kun mun mahaa päristellään.

Oon vieläki pelkällä maito-ruokavaliolla. Äiti sanoo, että ehkä sitte ku täytän 5 kuukautta, aletaan maisteleen pikkuhiljaa soseita. Aiko kuulemma ite tehä niitä mulle yhessä mun isotätin kanssa, joka on kokki. Ku äiti on vähä urpo noissa ruuanlaittopuuhissa välillä. No, maito siis maistuu mulle ja hotkasen sen yleensä 5 minuutissa huiviin. Sit taas leikkimään!

"Say whaaaaaat?!"

Kehityskaarta 2-4 kk :)

Tykkään käydä lenkillä yhdessä äitin ja/tai iskän ja siskojen kanssa. MUTTA en tod. halua enää olla vaunuissa, ne on ihan tyhmät, kun ei sieltä näe mitään! Niimpä mut lykätään nykyään lenkeille turvakaukaloon ja matkarattaisiin. Saan sieltä pällistellä maisemia ja joskus jopa torkahtaa, jos vaan maltan. Äiti sanoo, että onneksi mun kummit tuo kesällä vaunuihin jonku ihme osan, että voin sitte taas mennä vaunuissa. On kuulemma rasittavaa lenkkeillä matkarattailla ku ne on nii köppänät. Hehee musta kait se on hauskaa!

Oon aika iloinen tyttönen, aamuisin herään jokeltelemaan ja hymyilemään, äiti ja iskä tykkää siitä tosi paljon. Yleensä aamuisin herään klo 7.30-9 välillä ja iltaisin meen nukkumaan jo klo 19 paikkeilla. Ei vaan jaksa enää valvoa, ku tää kaikki tekeminen väsyttää niin kovin. Päikkäreitä nukun millon mitenkin, yleensä vähintään 20min ja maksimissaan 1h ja ehkä 3-5 kertaa päivässä. Nyt mä meen  taas nukkumaan, moikka kaikille!

Terkuin,

Sinna

Hämmentynyt keittiön valtaaja

Taisin tuossa taannoin jo mainitakin, että olen tässä Sinnan syntymän jälkeen innostunut ja oikein aktivoitunutkin kokeilemaan uusia reseptejä niin ruokien kuin leivonnaistenkin parissa. Empä olisi moista uskonut tapahtuvan! Aiemmin en nimittäin viihtynyt keittiössä kuin tasan sen verran, mitä spagetin, makkaraperunoiden tai kanakastikkeen valmistamiseen meni aikaa. Kaikista parasta oli, mikäli ruuan sai työnnettyä vain uuniin ja se valmistui itsekseen siellä. Okei, vieläkään en nauti salaatin vääntämisestä (inhoan sitä pesemis-kuorimis-pilkkomis rumbaa) enkä todellakaan ole tässä kehittelemässä mitään puoltatoista tuntia vaativaa ateriaa, mutta nyt se kokkaaminen ja leipominen napostelee paljon enemmän kuin ennen.

Syytänkö tästäkin äitihormoneita? ;) Oli syy mikä tahansa, on ollut vallan mukavaa hääräillä keittiössä! Useimmiten Sinnakin viihtyy sitterissä istuskellen mun seurana, kun selostan kokkiohjelmien tapaan pikkumurulle (aka yleisölleni), mitä seuraavassa vaiheessa tehdään ja näytän samalla ruoka-aineksia, joita seuraavaksi aletaan käsittelemään.

Mulla on aika paljon ruoka-aineallergioita ja sen lisäksi oon jonkin verran kranttu eli nirsoilija. Jonkin verran suppea on siis ollut tuo meikäläisten ruokavalio ja arjessa pyöriteltävien ruokien määrä... Nyt oon kuitenkin rohkaistunut kokeilemaan joitakin allergiaa aiheuttavia ruoka-aineita mukaan aterioihin - hyvin kypsytettynä, jotta allergeenit poistuisivat. Näin olen saanut lisättyä esimerkiksi porkkanan ruokavaliooni. Sitä onkin viime kuukausina popsittu oikein ahkerasti. ;)

Tässä muutaman kuukauden aikana kun on tullut kokeiltua yhtä sun toista reseptiä, on sieltä joukosta muutamia helmiäkin löytynyt. Ajattelinkin, että jakaisin teillekin näitä hyväksi havaitsemiani reseptejä täällä blogin puolella. Tykkään itse lueskella blogeista hyvistä, helpoista ja nopeista arkiruoista sekä tietysti niistä herkullisista jälkiruoistakin. Itse asiassa suurimman osan resepteistä olen bongannut blogeista. Tämän postauksen kuvista saattekin esimakua tuleviin reseptipostauksiin... :)

Meikäläisen tekeleet ei kyllä ulkonäöllä hurmaa, mutta maku on ollut näissä lempparitekeleissä kohdallaan. Mut hei, näin kotiköökin puolella onneksi vallitsee rentous tuossa ulkoasussa; eli ei se ulkonäkö, vaan se maku!

ps. Päivitin banneria uusiksi, en vaan ole ihan varma, pidänkö siitä tuollaisena... Mitä mieltä ootte? Ideoita banneriin?

Synnytyskertomus osa 3

Aiemmat osat löydät täältä 1 ja täältä 2.

Epiduraalia rupesin siis kätilöltä pyytämään (lue: rukoilemaan). Koska vaadittu 4cm oli auki, hän kutsui anestesialääkärin paikalle. Kätilö varoitteli mua jo etukäteen, että epiduraalin pistävä lääkäri on eri kulttuurista lähtöisin (lue: ulkomaalainen) eikä hän välttämättä ole kovin kohtelias enkä välttämättä saa selvää hänen puheestaan. Ihan hyvä, että kätilö "varoitti" mua lääkäristä, sillä kun mieslääkäri saapui paikan päälle, hän oli todella tyly ja tympeä, enkä todellakaan saanut mitään selvää hänen sanoistaan, vaikka hän suomea puhuikin, kätilö tulkkasi kokoajan vieressä. Jotenkin sitä kipeänä ja tuskissaan toivoisi tietysti ystävällistä kohtelua, mutta häneltä sitä ei kyllä herunut! :D

Oli kamalaa maata siinä sängyllä, kun sanottiin, että nyt ei saa liikkua milliäkään, kun laitetaan piuhat ja piikit paikoilleen. Mietin, miten ihmeessä voin pysyä täysin liikkumatta, jos supistus iskee päälle?! Epiduraalin laittaminen sattui, mutta eri tavalla kuin normaali kipu. Onneksi lääkäri sai sen nopeasti laitettua ja aika pian puudutus alkoi vaikuttamaan. Samalla sain oksitosiinia supistuksia jouduttamaan ja avautumista nopeuttamaan. Sain kätilöltä käskyn pötkötellä ja koittaa nukahtaa edes hetkeksi. Nukahtaminen ei onnistunut, olin kai niin levoton ja jännittynyt, mutta jonkinlaisessa horroksessa makasin siinä sängyllä. Mies veti sikeitä viereisellä penkillä. Tuijotin kelloa ja mietin, kauankohan tässä vielä menee. Mieltä ylentävää oli epiduraalin seurauksena oleva katetrointi, jota jouduttiin tekemään, kun en saanut nousta sängystä ylös. Jälleen uusi kokemus!

Epiduraalin vaikutuksen alaisena mun piti kääntyä noin 20-30 minuutin välein toiselle kyljelle. Kun käännyin ensimmäisen kerran eli kun olin huikeat 25min ollut puudutettuna ja suurimmitta kivuitta, huomasin, että mulla tuntui vasemmalla puolella (jonka päällä olin maannut) puudutusta melkein kaulassa asti. Tietysti rupesin panikoimaan siinä, että puudutus leviää kurkkuun enkä saa henkeä ja mitä kaikkea ehdinkään siinä kuvitella, kun hälytin kätilön paikalle ja kerron tuntemuksista. Kätilö kutsui sen ei-niin-miellyttävän lääkärin takaisin, joka vaikutti todella ärtyneeltä siitä, että hän joutui tulemaan uudestaan. :D Hän kokeili kylmällä ja kostealla paperilla vasenta puolta kehostani ja kysyi "tuntuu? ei tunnu?" ja niiden välissä hoki "ei voi puutua tuolta!" ja osoitti rintakehääni kätilölle. Ööööö, olin vähän että niiiin, no enhän minä tiedä voiko puutua mutta puutuneelta tuntuu... Lopulta lääkäri päätti niin sanotusti vetää epiduraalia selästä vähän alemmas, jotta puudute laskeutuisi yläkehosta alemmas. Tämän jälkeen puutuneisuus helpotti vähän yläkehossa, mutta aika pian huomasin, että sen teho alkoi hiipua...

Kätilö lisäsi uuden annostuksen epiduraalia, mutta jo 20 minuutin jälkeen aloin olla aika tuskissani. Lääke ei siis enää auttanut kunnolla sen jälkeen, kun lääkäri sitä veti vähän alemmas. Tunsin puudutteenkin aikana supistuskivut häntäluun ja vasemman pakaran kohdalla pienillä alueilla. Ai saakutti, että se sattui! Jossain vaiheessa vauvan sykkeet laski liian alas ja kätilö teki jonkun toimenpiteen supernopeasti. Yhtäkkiä vaan painoi hälytysnappia, käski mun kääntyä muistaakseni kyljelleen ja otti verta. Sitten ne sykkeet itsestään palautui normaaliksi. Ei mitään hajua mitä siinä tapahtui tai miksi, säikähdin vaan ihan sikana.

No, tuskissaan siinä sitten jatkettiin odottelua ja pian kätilön mukaan oli jälleen aika tarkastaa tilanne. Olin nimittäin juuri sanonut hänelle, että "Hei mun pitäis päästä vessaan, niinku asioille!". Se oli kuulemma niin hyvä merkki, että ehkä olisin auennut jo lisää siitä 4 sentistä. Muistan vieläkin kätilön yllättyneen ja voitonriemuisen huudahduksen tilannetta tarkastaessaan: "Nyt tiiätkö mitä? Sä oot jo 8 senttiä auki! Nyt saatkin alkaa ponnistelemaan!" Meikäläinen oli tietenkin ihan pöllämystynyt, että parissa tunnissa oli tapahtunut noin paljon, että enhän mä nyt voi vaan alkaa ponnistamaan.. :D

Siinä sitä kuitenkin sitten ruvettiin valmistelemaan synnyttämistä. Koska se epiduraali ei tosiaan toiminut kunnolla, alkoi kivut olla melkoiset. Mulle laitettiin vielä jotain kohdunsuun puudutetta, mutta en kyllä hoksannut, että siitä ois hirveesti ollut apua. Muistan, että makasin kyljellään ja kätilö käski mun alkaa siitä vaan ponnistamaan. Mun mielikuvissa ponnistetaan aina selällään, vähän koholla ja jalat jossain härpäkkeissä. Mutta ei, kun siinä vaan kyljeltään, jalka oudosti koholla käsi sitä pitäen. :D

Oli tosi harmi, että meidän kätilön vuoro vaihtui juuri, kun mulla alkoi ponnistusvaihe. Hän siis lähti ja tilalle tuli joku topakka vanhempi kätilö opiskelijan kanssa. Kyllä, opiskelijan kanssa. Ou jes. He tulivat tsekkaamaan tilanteen, kätilö totesi jotain tyyliin "joo, hyvin oot auki, että ponnistelehan nyt siinä. Me käydään tuolla toisessa huoneessa hakemassa tarvikkeita." Olin ihan että WTF?!!? Katottiin miehen kanssa toisiamme (niin joo, mies oli herännyt jossain siinä mun tuskailun ja vessahädän kohdalla ja piti mua nyt kädestä kiinni) ja mietittiin, että eihän ne nyt hitto vieköön voi mua vaan jättää tänne yksin ponnistamaan, mitä jos se vauva vaan tulee ulos kun ne on jossain hiton toisessa huoneessa?! :D No menihän siinä krhm sitten vielä aikaa, että vauva pääsi ulos.

Ponnistusvaiheesta muistan sen, että mulla pyöri mielessä naapurin neuvo: "Ajattele, että oot kakkoshädällä vessassa. Silloin ponnistat oikein ja oikeasta paikasta." :DD Se neuvo mukanani siis ponnistelin menemään, sattui ihan hitosti, mies puristi mua kädestä (tai ehkä ennemminkin mä sitä) ja itki (jälkeenpäin kysyin syytä, kuulemma siksi, kun näki kuinka paljon mua sattui eikä pystynyt auttamaan mitenkään), mä taisin jossain vaiheessa ärähtää että "Älä perkele nyt itke ku sun pitää tukea mua!" ja sitten lempeämmin "Eiku itke vaan, ei se haittaa". Taisin olla jo aika sekaisin siinä vaiheessa. Mieleen jäi myös se, kuinka kätilö sanoi ainakin kolme kertaa synnytyksen loppuvaiheilla "Nyt täytyy kuule alkaa reippaasti ponnistamaan, vauvalla alkaa olla tukalat oltavat!". Tuli tosi kiva paniikki aina noista sanoista. Viimeisellä eli kolmannella kerralla kun kätilö tuon sanoi, mä jotenkin flippasin, kun ajattelin, että vauva ei kohta selviä hengissä tästä ja puskin minkä ikinä jaksoin. Sen jälkeen sainkin kivasti kehuja "Noin, nyt on vauvan pää jo ulkona, hyvä, ponnistappa vielä loputkin ulos!". Sitten vielä uudestaan ja plumpsis, vauva oli ulkona!

En muista, että Sinna olisi rääkynyt ihan hirveästi. Kaikki sillä oli kuitenkin hyvin, eli jotain ääntä sen on täytynyt päästää. Kätilö vei opiskelijan kanssa vauvan hetimiten putsattavaksi (mieheltä ei edes kysytty halukkuutta pestä vauvaa) ja sitä ennen taisi mies päästä leikkaamaan napanuoran. Sitten sain muruseni siihen lähelle ja tuijottelin sitä ihan rättipoikkiväsyneenä, ainoa ajatus siinä vaiheessa kun sain vauvan viereeni oli "Miksi tuo vauva näyttää niin tutulta?" jonka jälkeen katse lipui vieressä olevaan mieheen ja tajusin: Sehän näyttää ihan mieheltä!

Kätilön piti sitten opiskelijalle näyttää juurta jaksaen ja kaikessa rauhassa kaikki synnytyksen jälkeiset toimenpiteet, joten tikkailussa (jota ei onneksi tarvinnut paljoa!) ja jälkeisten tulemisessa yms. kului parisen tuntia. Sen jälkeen saatiin aamiainen huoneeseen, mä pystyin hädin tuskin istumaan, mutta nälkä oli niin kova, että vedin aamiaista kiduksiini kuin hullu. Niin joo, sen mä muistan, että koko yön kun supisteli ja kun ponnistelin, mua nälätti ja janotti ihan sikana. Onneksi oli pillimehuja ja patukoita mukana, vaikka siinä vaiheessa olisin jo kaivannut esim. leipääkin. Sitten meikäläinen kipusi pyörätuolin kyytiin vauva kapaloituna sylissä ja meidät vietiin synnyttäneiden osastolle, josta iltapäivällä päästiin perhehuoneeseen.

Loppujen lopuksi synnytys kesti noin 16 tuntia, eli selvisin aika nopeasti, etenkin kun ottaa huomioon, että synnytys käynnistyi lapsivesien menolla ja vain pari tuntia sen jälkeen supistuksen jo alkoivatkin ja kovenivat kokoajan. Mies oli kokoajan tukenani ja teki, mitä pyysin ja toi juotavaa ja syötävää aina kun halusin. Yllättäen koin kuitenkin, että myös kätilölläni oli suuri rooli synnytyksessä. Hän tsemppasi ja rohkaisi ja loi muhun uskoa tosi hyvin. Harmitti niin paljon, että hänen täytyi lähteä juuri kun "homma alkoi olla paketissa". Mulle ei jäänyt synnytyksestä traumoja, mutta kyllähän se sattui ihan hitosti! :D Onneksi se on kuitenkin nyt ohi ja saan nauttia tuosta pienestä murusta masun tällä puolella.

Sellainen synnytyskertomus! :) Heräsikö kysymyksiä? Tykkäsittekö lukea näitä?

Lastenvaatehulluus

Raskaana ollessa opin uuden ihmisryhmän; lastenvaatteisiin hurahtaneet äidit. Ensin ajattelin, että mitä hitokseen, miten joku nyt lastenvaatteisiin voi hurahtaa? Että sen nyt ymmärtää, jos itselleen haalii vaatteita ja stailaa itseään omaksi huvikseen jne. Sitten ajattelin taas, että mitä hitokseen, noi lastenvaatteethan maksaa enemmän kuin vaatteet, joita ostan itelleni?! Päätin, että musta ei voi tulla sellaista äitiä, joka hurahtaa lastenvaatteisiin, koska ei yksinkertaisesti olisi varaa Gugguun triljoonan euron hintaisiin jumpsuiteihin enkä kyllä ikinä raskisi sellaisia ostaakaan, vaikka rahaa olisikin enemmän. Kyllä meikästäkin sitä piheyttä nimittäin löytyy. ;)

No mutta nyt. Mitä olenkaan mennyt pääni sisällä sanomaan ja lupaamaan... Syytän tapahtuneesta ystävääni, jolle myös syntyy pieni tyttönen piakkoin ja joka esitteli mulle Facebookin Pop-kirppisryhmän (Pop eli Polarn O. Pyret, mikäli joku on yhtä ulalla kuin mä olin vähän aika sitten) ja pari muuta koukuttavaa lastenvaateryhmää. Ystävä kyllä varoitteli, että vaatteiden ostamiseen kirppisryhmistä voi jäädä koukkuun ja päättelinkin asian siitä, kun ystäväni postilaatikkoon kolahteli harvase viikko (päivä) vauvan vaatteita. :D Mutta tokihan minäkin sinne kirppisryhmiin sitten menin katselemaan ja oi että mitä ihanuuksia sieltä löytyi!

(Kuvituksena mitäs muitakaan kuin nettikirppiksiltä tekemiäni löytöjä. ;)

Olen nyt ehkä kuukauden päivät pörrännyt facen kirppisryhmissä (niissä harvoissa ja valituissa, joissa on mielestäni ihania vauvanvaatteita) ja ehkä kymmenisen vaatetta olen sieltä ostanut. Tulevia kokoja, kesää ja ensi syksyä ja alkutalvea ajatellen. Ostamistani vaatteista suurin osa on ollut moitteettomassa kunnossa ja vain parissa on ollut kunnolla pesuhaitua/kulumista havaittavissa. Olen siis ollut todella tyytyväinen kauppoihin ja tämähän tietysti ruokkii hurahtamistani ja ostosvimmaani. :D Olen perustellut itselleni ostamiani vaatteita sillä, että vauvat kasvavat ja tarvitsevat toki uusia tai "uusia" vaatteita! Tottakai. Meillä on, kuten monella muullakin, äitiyspakkauksen ansiosta muutamia isompia vaatteita odottamassa Sinnan kasvamista. Lisäksi meillä on ystävieni, Sinnan kummien, lapsen pieneksi käyneitä vaatteita. Niissä on oikein hyvä perusta vauvan vaatteille. Näiden lisäksi olen tässä kuukausien aikana huomannut kaipaavani muutamia omia ja itse valitsemiani vaatteita. Sellaisia, jotka on mun (ja miehen) mielestä kauniita ja söpöjä, jotka ollaan itse bongattu ja hypistelty ja ostettu, jotka on laadultaan "melkein uusia" tai "uusia". Kuulostaako järkeenkäyvältä? :)

Viime aikoina en olekaan juuri ostellut vauvanvaatteita kaupoista. Toki olen käynyt hypistelemässä ja ihastelemassa kesäuutuuksia KappAhlissa ja Lindexillä, joissa on mielestäni suloisimmat kohtuuhintaiset vauvanvaatteet. Täytynee vielä odotella tovi, ennen kuin uskallan ostaa Sinnalle muutaman kesäasun (lyhythihaisen bodyn, sortsit yms. helteeseen sopivaa), meillä kun ei ole vielä yhtään helteille passelia vaatetta tytölle eikä muuten hellehattuakaan. Haluan kuitenkin olla varma oikeasta vaatekoosta, etten osta jo nyt jotain, joka ehtii jäädä jo pieneksi ennen helteitä, Sinna kun tuntuu nyt kasvavan ihan hurjaa vauhtia pituutta. Suuntaan siis kaupoille vasta niiden lämpimien säiden oikeasti alkaessa.

Jos tässä höyrähtämisessä jokin hyvä puoli nyt on, niin se, etten osta niitä vaatteita läheskään alkuperäisillä hinnoilla! ;) Tässä vaiheessa kuitenkin lienee parasta tunnustaa tosiasiat ja myöntää: "Hei, olen äiti ja olen hurahtanut lastenvaatteisiin." 

Oh noes.

Ei niin ankea maanantai

Maanantaita vaan kaikille! Mulla on jotenkin tosi pirteä ja energinen olo, vaikka on maanantai. Varmaan tuo mennyt viikonloppu oli sopivassa suhteessa palauttava ja voimia antava. :) Siivoiltiin, käytiin kaupassa, mä leivoin pari piirakkaa tulevia synttäreitäni varten ja lenkkeiltiin eilen pariin otteeseen pitkät pätkät, kun oli niin kaunis sää. Katsottiin miehen kanssa Kesäkaverit -leffa ja mutusteltiin poppareita cokiksen kanssa. Saunottiin ja kylvetettiin Sinnaa. Piipahdettiin naapurissa lasten synttärijuhlissa. Kokeilin uutta reseptiä; yrttistä jauhelihamureketta. Käytiin metsästämässä VIHDOINKIN olohuoneeseen uutta mattoa. Hypin tasajalkaa riemusta, kun löydettiin uusi matto ja mies näytti vihreää valoa sen ostamiselle!

Hyvä ja virkistävä viikonloppu takanapäin siis. :) Tänään käytiin Sinnan kanssa pyörähtämässä työpaikalla; mies vahti torkkuvaa vauvaa sillä välin, kun mä heitin tunnin työkeikan. Käyn aina välillä tarpeen mukaan tekemässä tunteroisen mittaisia työkeikkoja. Ihan mukavaa, sillä se pitää mut sopivalla tavalla kiinni työympyröissä ja ihmisten parissa, ei pääse tatsi ihan unohtumaan. Sen jälkeen tein pikaisen salin, kun Sinna oli niin hyvällä tuulella kaukalossaan. Sitten ajeltiinkin kotiin ja laitoin juuri väsyneen pienen päiväunille. Nykyään ei voi enää tietää tai edes veikkailla, kauanko Sinna nukkuu päiväuniaan. Aiemmin rytmi oli selvä; aamupäivällä nukutti 2 tunnin verran putkeen. Nyt saattaa nukuttaa jotain 20 minuutin ja 2 tunnin välillä. Ilmeisesti nuo uudet kääntymistaidot on niin jännittäviä, ettei malta oikein nukkua. No, pääasia, että öisin (taas) nukutaan paremmin - kop kop!

Tälle päivälle aikeissa olisi vielä käydä ruokakaupassa ostamassa viikon ruokatarpeet. Niin ja koiratkin pitäisi lenkittää, taidetaan siis käydä alkuillasta vaunulenkillä. Nämä maanantait on aina vähän erilaisia arkipäiviä siinä mielessä, että mies on iltavuorossa töissä. Muuten hän on yleensä aamuvuorossa. Nyt mä mutustelen tämän suklaakeksin loppuun (ööö nyt ei oo kyllä mitään tekosyytä tälle keksille, teki vaan mieli ja ehkä salilla käynti suo yhden keksin syömisen ;) ja rupean lajittelemaan ristiäiskuvia valokuva-albumiin. Niin, sikäli mikäli kun tuo murunen suvaitsee nukkua vielä. ;)

Kuvat äitienpäivältä. :)

Synnytyskertomus osa 2

Ensimmäisen osan voit lukea täältä.

Unohdin ensimmäisessä osassa mainita erään tärkeän seikan, joka varmasti vaikuttaa tapaani kirjoittaa ja muistella synnytystapahtumaa: Olin etukäteen aika paljonkin pelännyt ja jännittänyt synnytystä. Aikoinaan ajattelin, että jos joskus haluaisinkin lapsia, niiden hankkiminen jäisi varmaankin kiinni siitä, että pelkään niin paljon synnytystä. Pelkäsin sitä, että kuolen synnytykseen ja pelkäsin sitä, etten kestä kipua. Eli tää koko synnytysruljanssi oli mulle aika iso juttu, omat pelot oli pakko kohdata ja voittaa.

Mutta jatketaan nyt siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Eli olin juuri päässyt synnyttäjien vastaanottoon. Kätilö alkoi samantien tutkimaan, löi ihme härpäkkeitä mun mahan päälle ja mittaili sykkeitä ja verenpaineita. Tarkisti vauvan asennon ja paikan. Kun oli varmistettu, ettei sieltä mikään pikku käsi tai napanuora pääse muljahtamaan esiin, sain luvan käydä vaihtamassa sairaalavaatteet päälle. Sen jälkeen menin taas käyrille makaamaan hetkeksi. Ihmettelin ääneen, että "Mikä tuo on, kun monitorissa näkyy välillä luku, joka kasvaa ja sitten taas häviää?". Kätilö kollegoineen naurahti ja sanoi sen mittaavan supistuksia. Ai oliko mulla supistuksia?! :D Aika pian vesien menon jälkeen ne sitten alkoivat. Ensin en tosiaan tajunnut tuntemuksia supistuksiksi, mutta melko nopeasti ne muuttui kivuliaiksi.

Kun pääsin vastaanottohuoneesta pois, pääsin (jouduin) osastohuoneeseen kahden muun isomahaisen odottajan kanssa ja vieläpä keskipetiin. Mainittakoon tässä vaiheessa, etten koskaan ollut viettänyt sairaalassa osastolla aikaa, siis potilaana, joten jo sairaalavaatteissa olo ja sairaalasängyllä makoilu verhot ympärilläni oli itsessään uusi (ja stressaava) kokemus. Siitäpä sitten läksin syömään päivällistä, joka oli juuri tarjoiltu. Kätilö kävi huikkaamassa, että miehen pitää parin tunnin päästä lähteä (!!), kun vierailuaika loppuu. Tässä vaiheessa rupesin panikoimaan ja yritin hoputtaa vauvaa, että supistukset lisääntyisivät. En voinut enkä vieläkään voi käsittää, että synnyttävän naisen mies heitetään ulos osastolta, kun vierailuaika päättyy! Ihan käsittämätöntä!

Ruoan jälkeen olin vähän väliä käyrillä; katseltiin, miten vauva voi ja millä lailla supistukset tulevat. Käyrillä ollessa piti tietysti maata kokoajan ja jossain vaiheessa se alkoi olla melko tuskallista lisääntyvien ja koventuvien supistusten takia. Kävin välillä miehen kanssa kävelemässä käytävillä. Itkunkin tirautin, kun en todellakaan halunnut jäädä yksin supistusten ja etenevän synnytyksen kanssa osastolle tuntemattomien ihmisten keskelle. Mies aika lahjakkaasti pidensikin kokoajan "vierailuaikaansa" osastolla sanoen hoitajille "Lähden tämän käyrilläolon jälkeen". Mulle ehdotettiin kuumaa suihkua (jonne en päässyt, kun piti olla käyrillä taas miljoonannen kerran), tens-laitetta (jota en saanut kun piti maata käyrillä) ja särkylääkettä (jonka sain käyrillä maatessa). Paracetamol ei ihan hirveästi auttanut oloon. :D Käyrät todistivat, että supistukset lisääntyivät ja kovenivat. Hoitaja kuitenkin ilmoitti, että valitettavasti synnäri on tällä hetkellä ihan täynnä, joten pitää vielä odotella. Kiva! Välillä mut passitettiin tutkimushuoneeseen ja tarkasteltiin tilannetta. "Oot ehkä parille sormelle auki" oli joka kerta kommentti. Ärräpäät lenteli mun suusta sen kuultuani.

Lopulta rupesin puuskuttamaan niin kovasti iltapala-aikaan, että kaikki hoitajat kopissaan varmasti huomasivat. Supistuksia oli alkanut tulemaan välillä minuutinkin välein ja piti tosissaan keskittyä, että pysyy tolpillaan. Hoitaja tuli sanomaan iltapalapöytään, että on soittanut uudestaan synnärille ja siellä saivat järjestettyä mulle huoneen. Luojan kiitos! Mieskin oli vielä mukana, vaikka hoitajat olivat sitä jo vähän pahalla katsoneetkin. Ei muuta kuin kävelemään kohti synnäriä...

"Huone 1". Katsoin huoneen ovea ja mietin, että tässä huoneessa mä synnytän mun vauvan. Huone oli hämärästi valaistu, sieltä löytyi keinutuolia, pitkää pehmeää penkkiä (ilmeisesti isiä varten, että voivat nukkua odotellessa :D), kylppäri ja tietysti sairaalasänky vempeleineen. Kun saavuttiin huoneeseen, meille kerrottiin, että kätilöistä on tällä hetkellä pula ja kaikki ovat synnyttämässä viereisissä huoneissa, joten voi olla vähän härdelliä ja kätilöt voi olla joka kerta eri ihmisiä, jotka käy meidän luona. Nice! No, joku niistä kätilöistä näytti mulle nopeasti, miten ilokaasu toimii ja hävisi sitten sen siliän tien. Meikäläinenhän rupesi heti imppaamaan, laitoin opetetusti maskin naamalle aina kun tunsin supistuksen olevan tulossa ja hengitin. Jossain vaiheessa mietin, ettei siitä nyt hirveästi hyötyä ollut ja siirryin keinutuoliin. Tuolin keinuminen liikkeenä auttoi hieman, joten otin aina hurjat vauhdit kun supistus tuli. :D

Jossain vaiheessa keinuttelua tuli toinen kätilö sisään. Hän olisi nyt kuulemma se meidän kätilö. Kysyi, olenko ottanut ilokaasua ja ehdotti, kokeillaanko uudestaan. Antaessaan maskia mulle kätilö katsoi kummissaan seinää, jossa ilokaasumaskin johto oli kiinni ja totesi "Aijaa, eihän tämä ole ollut edes päällä!". Voi vvvvvvvvv! teki mun mieli siinä vaiheessa huutaa. :DD Kumma homma, ettei siitä suurta hyötyä tuntunutkaan olevan... Nyt toisella, onnistuneella, kerralla kaasun hengittämisen kyllä tunsi ja välillä meinas alkaa huippaamaan. Ei se edelleenkään mun lemppari kivunlievityksistä ollut, mutta kyllä sitä välillä imppaili keinutuolissa heiluen.

Niin lähti ilta muuttumaan yöksi. Välillä keinuttelin, välillä olin käyrillä, välillä otin ilokaasua. Kun supistukset alkoi käydä taas hankalimmaksi, hälytin kätilön paikalle ja hän ehdotti kuumaa suihkua. Tuumasta toimeen. Mulla yleensäkin keho reagoi kipuillessaan hyvin lämpöön ja auttoihan se lämpö tähänkin vaivaan. Toi ainakin jonkin verran helpotusta pahimpaan supistuspiikkiin. Näky oli varmaan koominen, kun supistuksen tullessa minä seisoin suihkussa ja suihkuttelin mahaa ja mies seisoi kauempana ja suihkutteli käsisuihkulla selkään. Kunnon vesitykitystä. :D

Tunnit kuluivat taas, kävin yhteensä muistaakseni kolme kertaa suihkussa. Yritin olla siellä ainakin 20 minuuttia kerrallaan, jotta lämpö auttaisi aukeamisessa. Alkuyön tunteina aukeaminen tuntui tyssäävän kokonaan, mutta kun vihdoin sain ahkeralla suihkussa ramppaamisella sen vaadittavat 4cm auki, kätilö suostui kutsumaan anestesialääkärin paikalle laittamaan epiduraalin. Mainittakoon, että mulla ei ollut mitään kunnianhimoisia tavoitteita selvitä mahdollisimman pitkään ilman kivunlievitystä. Tavoitteena oli selvitä synnytyksestä hengissä ja ottaa vastaan kaikki, mitä tarjotaan. :D Epiduraalin laittaminen ja sen jälkiseuraukset olikin sitten niin "hauska" juttu, että jatketaan siitä seuraavalla kerralla. ;)

Rentoilua ja porkkanakakkua

Moikka moi! Luonnostelin tuossa synnytyskertomuksen kakkososaa, mutta halusin tulla päivittelemään ihan tavallisia kuulumisia ennen sen julkaisemista. On muuten ollut ihan älyttömän kiva saada palautetta tuosta ensimmäisestä osasta synnytyskertomusta, että ootte tykänneet lueskella sitä! :) Muutenkin nyt kevään aikana on kommentointi blogissa taas lisääntynyt, en tiedä johtuuko se siitä, että olen itse nyt postaillut useammin vai siitä, että kevät tekee ihmisistä aktiivisempia vai jostain meikäläiselle tuntemattomasta syystä. Anyway, oli asia kuinka hyvänsä, niin tosi mukavaa, että ootte linjoilla ja kommentoineet ahkerasti! <3

Viikonloppuna rentoiltiin oikein kunnolla. Mä kävin (ikkuna)shoppailemassa itsekseni ja sen jälkeen leivoksella ystävän kanssa. Käytiin kyläilemässä ja siinä samalla lähes extempore päätettiin miehen kanssa käydä läheisessä hampurilaispaikassa ihan kaksistaan. First time ever Sinnan syntymän jälkeen!! Murunen jäi siis tunteroiseksi hyvään hoitoon ja vaikka meikäläisellä oli pala kurkussa ja mietin, oonko nyt huono äiti ja mitä jos se vain itkee siellä ja tarvis mua, niin hyvin oli mennyt ja meidän tullessa takaisin Sinna koisasi tyytyväisenä päiväunilla. Ens kerralla uskaltaudutaan ehkä jo vähän pidemmän kaavan mukaan ruokailemaan! ;)

Tällä viikolla oon ehtinyt jo käymään salilla, treffaamaan piiiitkän kävelylenkin merkeissä vanhaa ystävää, käymään kirppiksellä (lähes tyhjin käsin) kaverin ja Sinnan vauvapoitsukamun kanssa. Sinna nukkui näiden kaikkien reissujen ajan melkein kokoajan, oli vissiin aika tylsät puuhat mulla kun uni vei... Heeehh. Tänään leipaisin sitterissä istuskelevan apukokkini kanssa porkkanakakkua! Ajattelin pakastaa sen siitä suurimman osan tulevia synttäreitäni varten. Nekin on muuten jo parin viikon päästä! Tämä kevät on ollut kyllä juhlia täynnä. :)

Tänään saatiin Sinnan kummitäti J kylään, koemaistatin porkkanakakkua hänellä ja hyvää kuulemma oli, jes! J laulee aina Sinnalle Disneyn elokuvien musiikkia ja pelleilee hassuilla ilmeillä. Pikku muru on tietysti ihan myyty ja naureskelee onnellisena. Ihana, kun joku käy välillä viihdyttämässä vauvaa, niin mun ei ihan kokoajan tarvi. ;)

Oltais käyty J:n kanssa reippailemassa ulkona, mutta tietysti vettä tuli taas kuin saavista kaatamalla.. No, parempi onni illemmalla, kun mies tulee töistä.  Kävelyllä on kyllä niin paljon mukavampi käydä, kun on seuraa. Koiria ja vauvaa ei lasketa. Oi jes ja tänään tulee Grey!

Mitä teille kuuluu?

Siivous-siisteys-vimma

Sunnuntaita kamut! Blogin puolella on ollut vähän hiljaiseloa, kun miehellä oli pidennetty viikonloppu ja ollaan otettu vapaapäivistä kaikki irti. :) Tänään on muun muassa siivottu kotia ja kyläilty. Tuossa siivoilun lomassa heräsi sitten ajatus tällaisen postauksen tekemisestä.

Meillä on yleensä aina (kun vieraat tulee) melko siistiä. Ei hullua tiskivuorta keittiön pöydillä, ei likaisia vaatteita ympäri olohuoneen sohvaa eikä viittäkymmentä koiranlelua lattioilla pyörimässä. Toki niinkin pääsee joskus käymään - yleensä silloin, kun laiskuus tai flunssa on iskenyt. Mutta nyt äitiyden myötä (lue: synnytyksen jälkeen) mut on vallannut joku ihan megalomaaninen siivous-siisteys-vimma! Mun on kertakaikkiaan pakko pitää keittiö siistinä, pestä, kuivata ja viikata pyykit heti kun ehdin, kerätä lattioilta ylimääräiset tavarat pois, jopa pedata sänky (en tainnut pedata sänkyä päiväpeitolla viimeisen vuoden aikana kuin pari kertaa!). En ymmärrä.

Tyynyt ojennukseen ja silleen...

Pölyt hus pois!

Muistan, kun taannoin ystäväni kertoi omasta pakkomielteestään siistiä keittiö iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Mietin, että mulle ei varmaan vois koskaan tulla sellaista tarvetta siivota iltaisin. Vaikka siis yleensä ottaen oon aika siisteys-ihminen olevinani. No, niin siinä sitten näköjään kävi, että ollaan ystävän kanssa tätä nykyä ihan samassa veneessä! :D Että terkkuja vaan! ;)

Kun päivittelin kavereiden kanssa treffatessa tätä ihmeellistä friikkiyden huipentumaa, ne naurahti ja kysyi "Miten teillä vois olla yhtään siistimpää?". Niiiiiiiin! Behind the scenes täällä ei ennen kiillellyt jatkuvasti pöydät, mutta nykyään useimmiten kiiltelee. Vaikkei meillä kukaan käviskään kylässä.

Syytänkö tästä äitihormoneita? Vai lisääntynyttä aikaa kotona? Muutenkin tuntuu, että oon kokoajan tekemässä ja touhuamassa jotain. Tietysti oon tosi iloinen, että virtaa riittää ja olo on energinen, tilanne kun saattaisi hyvin olla aivan toinen, mutta jotenkin tämä ylenpalttinen vimma touhuta kokoajan kummastuttaa. :D

Onko siellä kohtalotovereita??

Ystäväni The Täsmäaseet.