Sinna 1v.

Vauvavuoden viimeisiä kehityskuulumisia. Nyyh ja apua. Loppuvuodesta jäi muutama kuukausi tyystin väliin, kun en ennättänyt/jaksanut raahautua koneen äärelle naputtamaan. Tässä 11 ja 12 kuukauden välillä on tapahtunut niin valtavasti kehitysaskeleita (ihan kirjaimellisiakin sellaisia), että ihan hirvittää! En varmaan edes muista kaikkea, täytynee kysyä vielä mieheltä täydennystä tähän postaukseen. ;)

Sinna osaa hellyyttävästi painaa päänsä toisen ihmisen tai eläimen päätä vasten, ikään kuin halata toista. Niin tehdään kaikille vauvakavereille, Ciralle ja Filjalle ja tietysti meille vanhemmille. Samaan aikaan herttaisesti hymyillen. Myös kevyt taputtaminen ja silittäminen sormet suorina on opittu ja koirat saakin paljon hellää huomiota nykyään. Vastapainona pitää tietysti välillä ottaa karvat nyrkkiin halatessa, jolloin meikäläinen tai mies saa rynnätä väliin, ettei koiria satu.

Ensiaskeleet Sinna otti eräänä tavallisena torstaina Taaperojumpan jälkeen. Ihan tuosta noin vain. En ehtinyt reagoida siihen ennenkuin se oli jo ohi! Todistajina oli kuitenkin onneksi mun äiti-kaverit vauvojensa kanssa ja siellä me yhdessä hihkuttiin ja taputettiin Sinnalle. Jota tietysti nauratti.

Vielä muutama viikko sitten Sinnasta oli ihan hirveän hauskaa harjoitella ilman tukea seisomista ja kävelemistä. Se irroitti kätensä sohvan reunalta tai meistä aikuisista, nosti ne kohtisuoraan kattoa kohti ja alkoi nauramaan maha eteenpäin pullottaen. Siitä sitten rymähdettiin aika pian alas, kun nauru sai aikaan heilumista ja huojumista. Sama juttu kävellessä. Yhden tai kaksi askelta ehti ottaa, ennenkuin syöksyttiin teräsmiehen lailla, nauran, kohti lattiaa. :D Myös kävelykärryllä tai käsistä kiinni pitäen kävellessä nauratti. Ja omaa kävelyä ihasteltiin tietysti myös peilistä, itselleen irvistellen. Nyt Sinna on parin viikon ajan lähtenyt kävelemään pidempiä matkoja. Huojuvasti, maha pömpöttäen, vasen sivu kropasta edellä viistäen, kuin kahden promillen humalassa. Ihan huipun näköistä. :D

Sinna on oppinut pään puistamisen lisäksi myös nyökkäämään. Mukaan on tullut myös kädellä osoittamisen taito. Hienosti osoitetaan kädellä niitä esineitä ja asioita, joita tahdotaan. Ja jos niitä ei saada, turhautuminen ja ärsyyntyminen näytetään myös hienosti. Ja isosti. ;) Oikeita sanoja ei vielä tule, mutta siansaksalaista jutustelua sen sijaan ihan valtavasti. Asiaa on ja paljon. Äitin tyttö.

Yksi iso kehitysharppaus on tässä kuukauden aikana ollut se, että Sinna tuntuu oppineen yhtäkkiä tosi monia esineitä ja asioita. Jos kysyn, mennäänkö kylpemään tai syömään tai nukkumaan, Sinna suuntaa yleensä näitä paikkoja kohti. Myös esimerkiksi banaani, Nalle (Pikku Kakkosen sarja), Filja, Cira, isi, äiti, norsu ja tutu (tutti) sekä Puppe-iltasatukirja tunnistetaan jo täysin.

Päiväunia nukutaan edelleen kahdet päivässä. Aamupäivällä ensimmäiset ja iltapäivällä toiset. Sinnalla ei vieläkään ole mitään kellontarkkaa rytmiä, mikä sopii toisaalta hyvin meidän joustaviin päivärytmeihin ja menoihin. Joskus päikkärit nukutaan omassa sängyssä, joskus meidän sängyssä, toisinaan autossa ja silloin tällöin myös vaunuissa. Yöt nukkuu vähän vaihdellen joko 1-3 heräämisellä tai koko yön putkeen. Klo 20 mennään unille ja klo 6-8 välillä noustaan ylös.

Pulkan kyydissä Sinna viihtyy pitkiäkin pätkiä. Ollaan käyty aika paljon pulkalla lenkillä ja metsässä koirien kanssa nyt kun lunta on riittänyt. Samoin uuden kelkkansa kyydissä Sinna viihtyy tosi hyvin, kun koirasiskot ja isi vetää eteenpäin sitä.

Lelujen levittämisen ohella meillä osataan nyt myös kerätä leluja takaisin koriin. Ja sehän on tietysti hauskaa, ihan oma leikkinsä. Lelut koriin ja korista pois. Toinen mieluinen "leikki" on vaatteiden pukeminen päälle. Ihan sama millainen vaatekappale on kyseessä (tai kenen vaatekappale), se vedetään pään yli niinkuin pipoa laitettaisiin päähän. Tämä toistetaan moooonta kertaa. Myös pyykinpesukoneen täyttämisessä ja päälle laittamisessa Sinna tykkää olla mukana.

Keittiön kaappeihin ja wc:n pönttöön on ilmestynyt jos minkälaisia lapsilukkoja, että innokas taapero saataisiin pitämään lelunsa poissa pöntöstä ja käpälät poissa mun karkkikaapilta. :D Neiti kiipeilee myös joka paikkaan, mihin suinkin ylettää. Juuri toissapäivänä bongasin sen kiipeämästä erään kassin päältä tv-tasolle ja tv-tasolta telkkaria pitkin ylöspäin..... Tarkkana saa siis olla!

Pottaan tutustuminen on aloitettu nyt kunnolla. Puhuttiin miehen kanssa, että aletaan nyt tutustuttamaan Sinnaa potalla istumisen jaloon taitoon sillä periaatteella, että pottaillaan vain sen hetken ajan, kun Sinna siinä viihtyy. Yleensä potta otetaan esille pari kolme kertaa päivässä, ruokailujen jälkeen, jolloin sinne todennäköisimmin voisi jotain tullakin. No, tähän mennessä saalis on ollut melko laiha, mutta ainakin potalla istuminen on ollut mielekästä kirjoja lukiessa ja leluja katsellessa ja itseä peilistä ihastellessa. :D

Sinna lempi-ilme on irvistäminen. Kun naurattaa, irvistetään koko naamalla ja hekotetaan. Kun ärsyttää, pusketaan tekoitkua kehiin ja irvistetään. Käytiin ihan vasta 1-vuotiskuvauksissa, enkä yhtään yllättynyt, kun näin koevedokset ja niissä suurimmassa osassa Sinna irvistää. :D Nenä ryttyyn ja hampaat esille on vissiin meidän neidin motto.

Sinna on reipas ja aktiivinen. Kirjoja ei malteta lukea, ne halutaan omaan käteen (tuhottavaksi) ja kohta taas mennään. Uusien asioiden kokeilemista ei turhia arastella eikä myöskään turhista kolahduksista ja muksahduksista itketä. Sinna tunnetaan jo tuttujen kesken "luupäänä". :D Uusia ihmisiä uusissa paikoissa Sinna haluaa yleensä rauhassa katsella ja tutustella meidän vanhempien läheltä, mutta muuten ei tällaisia ujouspuuskia neidissä nähdä. Temperamenttia löytyy (minulta perittyä, lienee rehellisyyden nimissä myönnettävä), samoin oma-aloitteisuutta ja itsenäisyyttä. Tällä hetkellä on tosin meneillään taas eroahdistuskausi, sillä äidin syli on ykkönen maailmassa ja siinä pitäisi saada olla 24/7. Silloinkin, kun äiti yrittää käydä vessassa tai syödä tai pukeutua. Mutta on se silti niin muru. Tällä hetkellä pusketaan myös ensimmäisiä poskihampaita ulos - tai oikeastaan suurin osa kahden poskihampaan kruunuista on jo puskenut tiensä ikenen läpi. Tämä on aiheuttanut kärttyisyyttä päivisin, punaisia poskia, valtavaa kuolaamista ja kirkkaan rään valumista, samoin kuin krhm, sitä löysää itseään vaipassa. Tämänhän te halusitte kuulla.

Sinna on kyllä niiin taapero, ei enää vauva ollenkaan (paitsi väsyneenä, kun painautuu mun syliin norsu sylissä ja tutti suussa ja laittaa silmät kiinni). Ihana, reipas ja iloinen tyttö!

Suunnitteilla 1-vuotispaardit!

No niin. Kai sitä äiti-ihminen saa vähän innostua, kun saa järjestää ekat synttäripaardit omalle jälkikasvulleen? Ja kai sitä saa innostua vähän överistikin, niin että tilaa kaikkia kivoja koristeita (koska ei ite osaa tehdä mitään ku on nii käsi kaikissa askarteluhommissa) ja suunnittelee väriteemat ja kaikki? No hyvä! Koska nii mulle ehkä vähän kävi nyt. Havahduin yhtäkkiä tammikuussa siihen, että hei Sinnahan täyttää kohta vuoden ja hei sillehän pitää ehdottomasti järkätä juhlat ja hei mä saan päättää kaiken, koska sillä ei oo vielä päätäntävaltaa kun ei osaa puhua. :D No okei, kyllä mä puhuin tuon miehenkin kanssa ja sekin oli aika innoissaan (sillain miesmäisesti) näistä paardeista ja yhdessä sitten tilailtiin kaikkea kivaa.

Väriteemaksi nousi keltainen, harmaa ja valkoinen. Sama väritrio, mikä vallitsee Sinnan huoneessakin. Keltainen on vaan niin ihanan pirteä väri ja passaa Sinnalle kö nenä päähän. Ainaki meikäläisen mielestä! Toinen teema on sitte ne norsut. Jep, se meikäläisen raskausaikana alkanut pakkomielle, jolle ei näy loppua. Norsujakin löytyy Sinnan huoneesta. Sinnalla on myös kaksi uninorsua (molemmat lahjaksi saatuja, ei siis meikäläisen hamstraamia, krhm!), jotka on sille tosi tärkeitä (tai niin tärkeitä kuin tuon ikäiselle nyt voi jokin lelu olla) ja joiden kanssa se aina nukkuu.

Tästä lähdettiin siis liikkeelle. Netistä tilailtiin vähän rekvisiittaa juhlia varten. Lisäksi mä askartelin sellaisia norsuja langalla (niinku viiri, mut norsuista tehty you know?) mallikuvista piirrellen ja leikellen ja sekin meinas tuottaa ongelmia. :D Sinnan norsutauluja levittelen ympäri taloa ja ostan keltaisia kukkia.

Tarjoilupuolikin on jo mietinnän alla. Ajattelin aikuisväelle jotain keltaisia ja harmaita ja valkoisia karkkeja hankkia pöytään. Sinnalle leipaisen oman (sokerittoman) kakun ja aikuisväelle jonkun toisenlaisen caken. Pikkuväelle ajattelin tehdä myös pieniä pasteijoita ja muffinsseja ja tarjoilla kaikkien vauvojen lemppareita - maissinaksuja. Sit ehkä jotain suolaista piirakkaa vois vielä kehittää aikuisväelle. Siinä kai se! Ai niin ja tärkein meinas unohtua: Sinnan kummitäti, taitavaakin taitavampi  Selina, lupasi tehdä kakun koristeeksi sellaisen ihanan norsun, joka pitelee kärsällään ilmapalloa!

Synttärisankarille on juhlamekkokin jo hankittu (ei, se ei ole väriteeman mukainen eikä siinä ole edes norsun kuvia ;). Enää pitäisi miettiä, mitä sitä itse laittaisi päälle... Että pitääkö raahautua kaupoille hankkimaan uusi kolttu vai kelpaako jokin kaapin uumenista löytyvä. Hmm, mikä dilemma.

Sanokaa, etten oo ainoa lapsensa synttäreistä seonnut äiti?! :D

Joulun parhaita paloja

Toivottavasti teidän joulu sujui rennosti ja rauhallisesti. Me vietettiin aatto kotona ihan vain oman perheen kesken. Herättiin aamulla availemaan lahjoja kuusen äärelle, syötiin aamupalaksi riisipuuroa ja joulusaunottiin aamupäivän pulkkaretken jälkeen koko porukka. Sitten vähän nukuttiin päiväunia ja nautittiin jouluateriaa. Leikittiin, pyyhittiin pientä nuhanenää, kuunneltiin joululauluja ja herkuteltiin suklaalla. Sinnan mentyä nukkumaan katseltiin miehen kanssa leffaa ja lueskeltiin kirjoja. Oli oikein rauhallinen aatto. :)

Joulupäivä aloitettiin pistäytymällä lääkärin vastaanotolla. Käytiin varmistamassa, ettei flunssapotilaallamme ole korvissa tai silmissä tai suussa mitään tulehdusta, kun (kuumeeton) flunssa oli tuossa vaiheessa kestänyt jo yli viikon. Parempi katsoa kuin katua, meidän mielestä! Mitään tulehduksia ei löytynyt ja Sinnan yleiskunnon ollessa hyvä lähdettiin käymään miehen äidin luona. Istahdettiin sielläkin joulupöytään ja ahdettiin kuvut täyteen kinkkua ja lammasta. Kotiin palatessa vietettiin vielä aikaa sisarusten kanssa, kun mun vanhin veli ja miehen veli kihlattunsa kanssa tulivat meille kylään. Illalla pelailtiin miehen kanssa pitkästä aikaa lautapelejä (note to self: mä voitin Trivial Pursuitin!) ja maisteltiin juustoja. 

Tapaninpäivä hengailtiin vain kotosalla. Mun iskä, veli ja kummitäti perheineen kävivät pyörähtämässä ja viihdyttämässä Sinnaa. On ollu oikein mukavat joulunpyhät ja koska on otettu niin rennosti, odotan jo sormet syyhyten, että pääsen tänään shoppailemaan ystävän kanssa. ;)

Sinnamus Maximuksen talvisia kuulumisia

Vähän harmittaa, että Sinnan 9 ja 10 kuukautispostaukset jäivät mun laiskuuden ja arjen kiireiden takia tekemättä. En ole oikeastaan mihinkään kirjannut ylös mitään muuta kuin jotain kehitysjuttuja, kuten että 27.11. Sinna nousi tukea vasten seisomaan (miehen syntymäpäivänä ;) ja että 10,5kk iässä kuola taas valui armottomasti ja kaksi hammasta puhkesi viikon sisällä alarivistön jatkoksi.

Neuvolassa käytiin 10 kuukauden iässä ja ilmeisen tasaista on sekä pituuden että painon kehitys, kun mitään huolestuneita katseita tai kommentteja ei saatu. Influenssarokotteet käytiin Sinnalle ja itsellemme hakemassa ja toisesta rokotesatsista raukka parka sai yskän, nuhan ja kuumeen. Muuten ollaan oltu aika terveinä (kop kop).

Sinna hokee eniten tavuja "tä!", "nam!", "vauvau!" ja "ämmämmäm!" (viimeisintä silloin, kun on väsynyt). Osaa osoittaa haluamansa esineen/ihmisen suuntaan. Osaa vilkuttaa heiluttamatta kättään ja laittamalla sormia koukkuun. Ei todellakaan kävele eikä seiso ilman tukea, tuo meidän pieni makaroonikoipi, mutta hienosti kiipeää seisomaan tukea vasten ja heiluu siinä paikallaan. Kiipeilee sopivan korkuisten huonekalujen päälle, konttaa aivan älytöntä kyytiä, oppi juuri avaamaan alajääkaapin oven ujuttamalla sormensa tiivisteiden väliin ja vetämällä oven siitä auki.

Hyvin miellyttävää eroahdistusta, jonkinsorttista semmoista, on kestänyt nyt varmasti jo yli kuukauden verran. Uskaltaisinkohan sanoa, että nyt alkaa jo helpottamaan... Tämä on ilmennyt eniten sillä, että päivässä on useampia hetkiä, jolloin Sinna ei halua olla yksin lattialla, vaan istuu, vääntää naamansa irvistykseen ja vääntelee varpaitaan ja käsiään ja kitisee niin kauan, että menen hänen luokseen ja istun vaikka viereen. Sitten voi rauhassa leikkiä tai kiipeillä äitiä pitkin. Sitä meillä kyllä harrastetaan noin tsiljoona kertaa päivässä. Onneksi on myös niitä hetkiä, kun Sinna viihtyy itsekseen ja leikkii yksinään, niin pyykki- ja tiskivuoret eivät aivan valtoimenaan kasva. Eroahdistus on näkynyt myös siten, että kun minä menen nukuttamaan Sinnaa, oli sitten päivä tai ilta, en ole saanut poistua hänen luotaan, koska silloin alkaa itku ja huuto. Kun taas mies on nukuttanut, hän on voinut jättää Sinnan itsekseen unta hakemaan ja poistua huoneesta. No, onneksi eroahdistus on hyvästä ja kuuluu kehitykseen. Eihän tätä muuten kestäisi -terveisin paskamutsi. :D

Sinna rakastaa meidän tyttöjä (koiria siis) ja usein Filjan luokse kontatessaan se puskee päänsä Filjan turkkiin ja hymyilee. Cira lähtee karkuun jo ennen kuin Sinna ehtii koiraparan luokse ja hienosti Sinna onkin tajunnut jättää Ciran rauhaan. Filjaakin useimmiten kohdellaan hyvin, taputellaan turkkia ja pidetään tassusta kiinni. Joskus pitää tietysti olla irroittamassa tiukkaa nyrkkiotetta turkista tai estää Sinnaa työntämästä sormea Filjan silmään, mutta sitähän se (aluksi) on. Pienestä pitäen kuitenkin opetellaan, että koiria pitää kohdella nätisti. :)

Sinna on käynyt jo monta kertaa pulkkailemassa. Pulkan kyydissä istutaan totisena, mutta selvästi tyytyväisenä ja katsellaan kiinnostuneena ympäröivää maastoa. Jos nähdään vauvakavereita, on niiltä kiva viedä lelu kädestä ja ottaa se itselle. Tätäkin yritetään pienestä pitäen opetella, että toisen kädestä ei saa ottaa, vaikka eihän tuo höntti sitä vielä tajua. :)

Joitain selviä luonteenpiirteitä on jo näkyvissä. Aina kun mennään uuteen paikkaan, nähdään uusia ihmisiä ja/tai ollaan just herätty, täytyy Sinnan saada katsella ja tutustella uusiin juttuihin omaan tahtiinsa eli ihan rauhassa äitin tai isin sylistä käsin. Jos näin ei tapahdu, tulee yleensä hätääntynyt itku. Jos näin tapahtuu, lähtee neiti melko nopeasti sylistä tutkailemaan ympäristöään/uusi ihmisiä iloisesti ja rohkeasti. Kaikille ihmisille voi nostaa kättä ja morjenstaa, kaikki uudet paikat on tehty seikkailuja varten ja kaikki esteet on tehty temppuiluja varten.

Nyt on jo jonkin aikaa nukuttu yöt siten, että klo 20 mennään tavalliseen tapaan koisimaan, joskus herätään klo 1-3 välillä ja joko nukahdetaan heti uudestaan tai sit ollaan hereillä vähän aikaa. Sitten klo 4.30-5.30 välillä herätään ja päästään äitin ja iskän sänkyyn, jolloin syötän Sinnan ja siitä nukutaan yleensä klo 7 asti. Päiväunia Sinna nukkuu tosi vaihtelevasti 30 minuutista 2 tuntiin. Yleensä sängyssä nukkuu 30 minuuttia, mutta jos nukahtaa automatkalla kaukaloon, saattaa nukkua parikin tuntia (vaikka sitten täysissä toppavaatetuksissa eteisessä, uskomatonta).

Tyypit myrtsinä pulkkaretkellä. :D

Sinna 8kk

Moi kaikki! Sori, mää oon taas vähän myöhässä näiden mun kuulumisten kanssa, mutta kö en oo joutanu paljon pysähtyä miettimään tai kirjoittelemaan, ku on ollu kiire tutkia maailmaa. Antakaahan ku kerron teille:

Opin tuossa viikko sitten konttaamaan, jes! Sitä ennen pääsin kyllä eteenpäin muillakin keinoilla; pyörimällä ja ryömimisen ja konttaamisen välimaastolla. Se oli äitin mielestä hassun näköistä etenemistä. Olin jo viikkokaudet heilunu siinä konttausasennossa ja nyt sitte viime viikolla päätin, et okei, on tullut aika. Ja niin mä lähin valloittamaan maailmaa!

Tällä maailmanvalloitusmatkallani etenen aina kaikista nopeiten seuraavien kohteiden luo (kimppuun): koirien lelut ja luut, puhelimet ja kaukosäätimet, ruoka, koirien vesikippo, kaikenlaiset nauhat ja vyöt ja tietysti mattojen reunat. Mattoja on erityisen kiva tutkailla niin, että otan siitä reunasta kiinni, maistelen ja sitten nostan mattoa ilmaan ja katson, miltä maton alla näyttää. Oon jo oikea matto-expertti.

No eihän se sit mihinkään riittäny, että pääsen nyt konttaamalla tutkailemaan lattiatasoa, sit mä hokasin, et kyllähän mä haluan ylemmäksikin nähdä! Rupesin siis harjoitteleen kiipeämistä. Aika hyvin sekin jo sujuu, osaan tarrata käsillä yläpuolella olevista huonekaluista kiinni ja nousta siitä polviseisontaan.

Syömisen osalta hommat on aika bueno. Äiti ei oo enää aikoihin soseuttanu mun ruokia ja hyvä niin, koska tykkään syödä ne ihan semmoisenaan. Spagetit, risotot, puurot, hedelmät, muffinssit... Rakastan syödä ite ja otin tuossa viikon vaiheen, jolloin en todellakaan suostunut syömään aamu- ja iltapuurojani, joten äiti sai vähän soveltaa, että sai mun mahan täyteen. Mulle kelpas vaan sellaiset ruuat, joita sain syödä ite omin sormin. Mut se oli hyvä kokeilu, koska siitä äiti keksi leipaista mulle omia muffinsseja. Ja mikroleipiä. Äiti meinas jakaa reseptit teille joku päivä tänne! :) Ne on ihan parhaita ja voisin syödä niitä vaikka kuinka paljon! Osaan pinsettiotteen jo hyvin.

Nyt ku oon taas terveiden kirjoissa (kop kop), niin nukun yöni syömättä. Meen kahdeksalta nukkumaan ja saatan 1-3 kertaa yöllä herätä mut yleensä nukahdan heti uudestaan kun joku on käynyt mun luona ja sitten kuuden maissa yleensä herään ja pääsen äitin ja isin viereen syömään ja sit nukun vielä kahdeksaan. Päivisin en tosiaan kerkeä nukkua, kun on niin paljon kaikkea jännää, siksipä otankin aina vain 35min tirsat. Sellaiset, että äiti ehtii ehkä just syödä siinä ajassa, mut ei mitään muuta. Niinku ei ainakaan blogata. Hahhahah. Höh.

Osaan myös istua hienosti ilman tukea! Tämänkin taidon oon tässä 8 kuukauden iässä oppinut. Joskus sitten kellahdan selälleen ja kun pää kopsahtaa matolle, niin sekös mua naurattaa (ja äitiä kummastuttaa)! Välillä teenkin sitä ihan tahallaan, että heittäydyn päistikkaa johonkin ja nauraa räkätän. Tykkään myös hakata päätä huonekaluihin, kun konttaan niitä päin. Mulla ei vissiin oo hirveän alhainen kipukynnys. Äiti mumisee välillä jotain esi-masokismista, mut sit ne nauraa isin kans sille, niin en oikein tiedä, onks se hyvä vai huono juttu.

Lempparipuuhaa on myös repiä äitiä ja isiä (ja muitaki, ketkä uskaltautuu mun näköpiiriin) nenästä. Ja kiipeillä ihmisten päälle. Ja pomppia hyppykiikussa. Ja leikkiä isin kanssa, kun se aina heittelee ja pomputtaa ja lennättää mua. Viuuuh!

En vierasta tällä hetkellä oikeastaan ollenkaan yhtään ketään. Tiedän, missä on lamppu, kun äiti kysyy sitä ruokapöydän ääressä. Osaan nostaa käden ja moikata, kun mulle sanotaan "Moooi!" ja vilkutetaan. Robin on edelleen paras ja mulla on edelleenkin kuusi hammasta.

En pidä kauheasti väenpaljoudesta. Äiti ja isi on huomannu onneksi, että jos mennään paikkaan, jossa on paljon ihmisiä ja paljon hälinää ympärillä (esim. vauvauinnissa), mua alkaa vähän ahdistamaan. Etenkin, jos en oo sen ympäristön kanssa ihan sinut. Niinku onhan se uiminen aika jännää puuhaa, vaikka vedessä olemisesta tykkäänkin! Ollaankin nyt isin kanssa käyty kahdestaan uimassa meidän läheisessä uimahallissa ihan muuten vain ja oon tykännyt siitä paljon enemmän. Toisaalta taas tykkään olla ja katella, kun ollaan valjakkokisoissa ja koirat ja ihmiset huutaa ja möykkää ympärillä.

Mulla on kaks kaveria, joita nään usein; K, joka on mua 1kk nuorempi ja on poika ja O, joka on mua nelisen kuukautta nuorempi ja on tyttö. Sit mulla on paljon aikuiskavereita, koska oon niin cool. K:n kanssa me syödään samoja leluja ja ryöstetään niitä toisiltamme ja O:n kanssa (yritetään) läpsiä toisiamme naamoihin ja höpistään.

Sinna 7kk

Moi! Tulin taas kertoon vähän kuulumisia. Nyt kun oon jo 7kk vanha, oon niin aktiivinen ja utelias, ettei mulla oo päivisin oikein aikaa nukkua, niin ehdin hyvin jutustella teille täällä! No okei, kyllä mä nukun jotain 35 minuutin päiväunia, ehkä 2-3 kertaa päivässä. Hyvin jaksaa! Sitten öisin nukun miten milloinkin. Tuossa kun täytin 7kk, niin äiti ja isi rupes pitään mulle unikoulua, ku mulla meni muka höpöksi nuo yösyömiset. Ku oisin halunnu kokoajan heräillä ja käydä hörppiin maitoa, vaikkei mulla ees ollu oikein nälkä. No ensin ne pöjät koitti kouluttaa mua niin, että söisin vaan 1-2 kertaa yössä. Enhän mää tajunnut ku heräsin yöllä, että millon se kerta on ku saan syödä ja millon se kerta, kun en saa syödä! No se meni sitten lopulta vähän pipariksi ja sit yks yö mä vahingossa nukuin aamuun asti syömättä ja varsin tyytyväisenä. Siitä ne äiti ja isi sit tajus, et hitsi vieköön, toi vauvahan pärjää ihan hyvin koko yön syömättä!

Kyllähän mää nykyään syönkin (aika) reippaasti viidesti päivässä kiinteitä, joten hyvinhän mää pärjäänkin ilman yömaitoja! Nyt oon viimeisen viikon ajan nukkunut melkein täysiä yöunia klo 20-06 ilman vastarannan kiiskeilyä. Katotaan, kauanko jatkan semmosta upeeta nukkumista, en oo vielä päättänyt. ;) Mutta takaisin siihen ruokaan, ku se on mun lemppari puheenaihe! Aamulla syön aamupuuron hedelmä- tai marjasoseella (äitin tekemällä tai kaupan). Sitte lounaaksi syön jotain lihaa/kalaa/kanaa, vihanneksia ja pottua/riisiä/bataattia (äitin tekemää). Välipalaksi jotain makeaa sosetta tai sormiruokailuna hedelmiä. Sitte päivällinen sama ku lounas mut ei lihoja. Sit vielä iltapalaksi iltapuuro makealla soseella. Nyt oon viime viikkoina saanut melkein joka ruualle mukaan jotain, mitä voin ite napsia. Tykkään tosi paljon banaanista, satsumasta ja kurkusta sekä ruisleivästä. Niitä saan jo aika hyvin ite syötyä. No okei, banaani muussaantuu nyrkkiin, mut muista selviän jo ite! Jopa pinsettiote alkaa olla aika hyvä. Enkä oo kuulemma sihtikurkkukaan. Sit hörpin myös vettä nokkamukista aterioiden yhteydessä, jos kiinnostaa.

Oon oppinut ihan kunnolla komentamaan äitiä ja isiä. Jos mua vaikka tympii istua rattaissa, niin rupeen kiljumaan ja sit ku ne alkaa viihdyttään mua, nii irvistelen ja nauran niille. Hahhaha, ne on niin helppoja huijattavia! Äiti kyl monesti sanoo mulle ensin, et "Älähän nyt Sinna, eihän sulla oo edes mitään hätää siinä." No sit pitää vähän lujemmin kiljua ja yrittää tekoitkua, niin jo alkaa tapahtumaan. Myös ruokaillessa pitää välillä vetää sellaiset kiljukonsertit ja sit voi taas avata suun ruualle.

Kävin ekaa kertaa saunassa tuossa toissalauantaina. Oli ihan jees. Olin aika coolisti siinä isin sylissä vaan, alalauteilla hengaillen. On silti kylpeminen ja suihkussa käyminen kivempaa. Ja uiminenkin on ihan jees, jos en oo liian väsyneellä tuulella. Ens kerralla vauvauinnissa mun ois tarkoitus sukeltaa, en tiiä mitä se tarkoittaa, mut äitiä näyttää se jänskättävän aikalailla.

En oo vieläkään ryöminyt (jotku kuulemma on ryöminy tässä vaiheessa jo hyvän tovin!), ainoastaan pyörinyt kaikkialle, mihin haluan. MUTTA viime viikolla oon älynnyt mennä konttausasentoon! Äiti ja isi on siitä hurjan innoissaan ja ne aina taputtaa mulle, ku meen siihen asentoon heilumaan... Öö okei. Katotaan taputtaako enää sit, ku lähen liikkeelle eikä ne saa mua kiinni hahah!

Irvistelen ja pidän sellaista hauskaa ääntä (vähän niinku possut) ja saan sillä ihmiset nauramaan. Hymyilen paljon ja paljastan mun hienot kuusi hammasta. Jep, mulla on jo aika monta legoa suussa. En enää hirveesti vierasta (paitsi väsyneenä ja tosi isossa porukassa), en edes mummia enää!

Musta on tosi kivaa, kun tartun johonkin esineeseen (tai äitin hiuksiin) kiinni ja sit äiti tai isi sanoo mulle "Sinna, irti!" ja yrittää repiä sitä esinettä (tai hiuksia) mun nyrkeistä pois. Vitsi mä nauran aina. En taatusti päästä helpolla irti. Vetoleikkiä parhaimmillaan! Toinen hauska juttu on ku isi hyppyyttää mua ja tekee semmosia äkkipudotuksia kun oon sen sylissä. Et mä vähän niinku putoaisin mut en kuitenkaan, kun isi pitää kokoajan musta kiinni. Hankala selittää, mut se on tosi hauskaa! Hyppykiikussakin tykkään jo pomppia, nyt kun osaan jo vähän paremmin varata jalkojeni varaan.

Heippa!

Sinna 6kk

Puolen vuoden rajapyykki mennä hurahti jo elokuussa, mutta rustailin silti äitin kanssa jälkikäteen ylös, millainen neiti mä olin puolivuotiaana.

No ainakin olin kipeänä ekan kerran puolen vuoden iässä. Mulle nousi vaan yhtäkkiä yöllä kuume. Olin aika vaisu enkä jaksanut leikkiä. Soseetkaan ei maistuneet, maitoa hörpin kuitenki jonkun verran. Sit äiti käytti mua lääkärissäki varalta, et eihän mulla vaan ois mikään tulehdus. Toinen lääkärisetä sano et on ehkä korvatulehdus ja sit ku menin jatkotutkimuksiin niin toinen lääkäritäti sano, et on ehkä korvatulehdus. Mut eri korvassa. Äiti oli aika vihanen. Loppujen lopuksi mulla ei ollu korvatulehdusta kummassakaan korvassa ja kuumekin laski muutaman päivän päästä pois. Siinä samalla selvis, että oon allerginen yhelle tyhmälle antibiootille, jota varalta jouduin syömään vähän aikaa (sit ku sain oireita, se lopetettiin). No se siitä sairastamisesta.

Siitä mulle jäi päälle sellainen ihana kuva, että saan kölliä ja nukkua äitin kainalossa sen ja isin sängyssä päivät ja yöt. Ja nukahtaa tissitainnutuksella. Ai että mitä elämää! En ois millään halunnu luopua sellaisesta etuoikeudesta ja palata nukkumaan takas omaan sänkyyn ja olla niinku reipas tyttö, millainen olin ennen sairastamista ollu. Vähän aikaa taisteltiin äitin ja isin kanssa siitä asiasta mut sit mä tajusin, et omassa sängyssä on kivempi nukkua ku siellä saa ihan rauhassa vetää hirsiä.

Sit meikä oppi kääntymään iha ku vettä vaan mahalta selälleen. Sen ku hokasin, niin oon päässyt moniin uusiin paikkoihin pyörimällä! Opin myös mahallaan ollessa kääntymään oman akselini ympäri ja kurottelemaan leluja (kaukosäätimiä ja koirien leluja siis). Opin myös kiljumaan, päristelemään ja maiskuttamaan kieltä. Etenkin kiljuminen on tosi hyvä keino saada huomiota! Osaan vaativan kiljumisen, iloisen kiljumisen ja väsyneen kiljumisen.

Mulle tuli ekat hampaat hippusta vajaa 6kk iässä. Ne syöksähti tuonne alas keskelle. Vitsi ne on kivat, tykkään pureskella niillä äitiä ja isiä. Ja ruisleipää ja maissinaksuja. Muutenki tykkään syödä ruokia, äitin tekemät soseet on ihan ykkösiä ja ne kaupan hedelmä- ja marjasoseet nam nam. Kun käytiin mökillä, niin äiti ja isi yritti syöttää mulle jotain kaupan valmisruokia, luulivat että meen lankaan! Mut en todellakaan halunnu syödä niitä ja ku ei ollu tarjolla äitin tekemiä soseita, niin söin pelkkää makeeta sosetta ja puuroa. Oon sellainen puurotyttö, vetelen isoja satseja kaura- ja neljän viljan puuroja aamuin illoin. Mmm!

Me aloitettiin äitin kanssa myös käymään vauvajumpassa! Isi vetää sitä jumppaa ja mä toimin aina mallivauvana siellä. Ne muut vauvat on mua vähän nuorempia, mut moni on silti jo mun kokoinen. Taidan olla siis aika sirppana vauva. Siellä jumpassa on aika hauskaa, kun musiikki soi ja äiti heiluttaa mua ja hölpöttelee mulle. Sen jälkeen mennään toiseen huoneeseen, jossa saan lounasta ja saan katella niitä muita vauvoja, kun äitit juo teetä ja kahvia.

Vierastan vielä jonkin verran (etenkin väsyneenä), kaikista eniten mummia (isin äitiä). No en nyt tiiä miks, mut kuhan aina huudan ku oon sen sylissä. Muuten en ihan hirveesti huuda tai siis itke, mut joskus jos harmittaa, niin sit ku nään Ciran tai Filjan, nii alkaa heti hymyilyttään! Tykkään silitellä ja tukistella niitä tassuista ja turkista. Ne on mun isosiskoja ja pitää musta aina huolta.

Mistäs muusta mää tykkään...Hmm.. No iltaisin tykkään, ku mennään äitin ja isin kanssa iltatoimien jälkeen niiden sänkyyn ja mä saan ottaa kunnon iltavillit siellä! Pyörin ja hyörin pitkin sänkyä ja kiljun. Sen jälkeen on kiva rauhoittua iltamaidolle ja kuuntelemaan iltasatua, jonka iskä mulle usein lukee. Hampaiden pesustakin tykkään, etenkin sillon ku saan omaan käteen sen hammasharjan.

Treenailen syöttötuolissa istumista. En ihan haltsaa sitä hommaa, äiti sanoo, että se johtuu siitä ku oon joku "löysä makkara"..? No vähän valun eteen ja sivulle siinä. Mut hiljaa hyvä tulee, sanoo isi!

Mulla taitaa olla atooppinen iho, se punoittaa herkästi ja on paikoin kuivan punainen. Niimpä mua nykyisin rasvaillaan aamuin illoin, se ei oo ihan mun lempijuttu, mut kai se on kestettävä. Ja karstaakin on aika paljon. Joudun vähän väliä olemaan rasvat tai öljyt päässä, ihan tyhmää. Mut ainaski mulla on paljon hiuksia!

Sinna 5kk

Moi vaan! Oon tässä lomaillut äitin (ja isin) kanssa, niin en oo joutanut tulla kirjoittelemaan kuulumisia. Täytin siis tuossa heinäkuun alussa jo viis kuukautta ja oon taas muuttunu vähän.

Mulla on uus harrastus, jota tykkään toteuttaa etenkin sillon, kun käyn vähän kierroksilla. Äitin tai isin sylissä ollessa rupean nipistelemään sormilla ja kynsillä niitä tuosta kaulasta tai naamasta. Tarraan nenästä tai niskavilloista kiinni ja alan kiljumaan ilkikurisesti kun äiti/isi huutaa kivusta. Hihhih! Se on tosi hauskaa, kokeilkaapa tekin!

Haluaisin hengailla kokoajan alasti, siiiiiis ihan alasti. Noi yhet ei meinaa vaan millään ymmärtää vihjettä, kun vaippaa vaihtaessa oon ihan mielissään ku saan nakuilla, mut heti ku vaippaa ruvetaan kiskomaan päälle, rupeen ärtsyileen. Sama homma aamuisin, kun mulle puetaan päivävaatteet päälle. En tykkää!

Tässä näätte nyt kuvia musta viiden kuukauden ikäisenä. Oon mielestäni aika söpö ja mulla on kuulemma ihanat makkarajalat ja hymyilen kauniisti. Äiti meinas turhautua, kun se yritti kuvata näitä alla olevia 5kk-kuvia musta, ku enhän mää jaksa enää olla aloillaan poseeraamassa! Vähintään piti tunkee pupu tai omat varpaat suuhun. Ja yrittää kokoajan kääntyä mahalleen.

Äiti on sanonu mua jo viikon ajan ärtsy pörtsyksi. En ihan tiiä mitä se tarkottaa, vaikka kuulostaa kyllä tosi hauskalta, mutta oon huomannu sen sanovan sitä sillon, ku mua alkaa nyppimään ja alan kitisemään. No mulla nyt vaan on sellainen kausi, että tuun tosi helposti ärtyisäksi, oon pitkin päivää aika väsynyt ja mun pinna on yhtä lyhyt ku mun pikkuvarvas. Joskus äiti ja isi yrittää kurkkia mun suuhun ja kyselee multa "Onko sulle tulossa hammas, kun oon niin ärtynyt?" mutta enhän mä osaa tommoseen vastata! Enhän mää edes tiedä, mikä on hammas... Tänään asia kuitenki ilmeisesti selvis, ku äiti ei enää kyselly siitä hampaasta vaan hihkas isille "Sinnalle ON tullu hammas! Sitäkö se ärtsyily on ollut!?". Kai se ny lopettaa sen jatkuvan kyselyn ja mun suuhun kurkkimisen.

Aloitin tän ärtsy pörtsyilyn, kun mun kummiperhe lähti meiltä takas kotiinsa tonne etelään päin. Mulla on niitä jo ikävä, koska oli niin kivaa, kun ne oli täällä. Kummitäti otti musta hienoja kuvia ja leikki mun kans semmoista laululeikkiä, josta tuli heti mun suosikkileikki. Äiti ja isi yrittää sitä samaa leikkiä mun kaa, mut ei se oo sama ku kummitätin kanssa... Joku "Jättipiirakoita" se taitaa olla se laulu? Kummisetän kanssa leikittiin ja kateltiin maisemia. Se päästeli aina hassuja ääniä ja ilveili mulle, siinä vasta hauska tyyppi! Ja mun kummien lapsi A - se se vasta oli jännä! Sen touhuja oli niin kiva seurailla ja sain siltä monta halia ja pusuakin. Se on mun idoli!

No sitten unijuttuihin. Nykyään nukun unipussissa kaikki yöt (joskus päivisinkin). Vaikka on kesä, en läkähdy siinä pussissa. Se on oikeestaan ihan kiva, kun se estää mua unissaan kääntyilemästä niin kovasti mahalleen. Kun mä aina herään mahalleni käännyttyä enkä pääse siitä omin avuin toistepäin. Oon nyt pari viikkoa nukkunut paljon paremmin ja yöheräilyt on taas siinä 1-2 kerrassa. Äiti vaikuttaa aika tyytyväiseltä. Päivisin mua ei enää raahata yhtä usein sänkyyn nukkumaan kuin ennen. Ennemminkin käyn nukkumassa pari kertaa aamupäivän aikana ja kerran illemmalla. Noin niinku ideaalisesti. Kyllä mä silti torkahtelen autossa, jos käydään äitin kanssa jossain asioilla.

Kun mää täytin 5 kuukautta, mä rupesin saamaan soseita! Ensin olin ihan, että mitä halvattua tää shaisse oikeen on, mut sit pikkuhiljaa hiffasin mistä on kyse ja rupesin tykkäämään soseiden syömisestä. Oon nyt maistellut porkkanaa, bataattia, mangoa (piltti), kaurapuuroa, banaania, persikka-banaania (piltti), kukkakaalta ja jauhelihaa. Tuossa järjestyksessä. Eniten tykkään mangososeesta ja puurosta. Uusin hitti on maissinaksut, joita äiti ja isi osti mulle kaupasta. Ne on aika jees! Ai niin ja mun kakka on muuttunu kiinteiksi pökylöiksi. Senhän te halusitte kuulla.

En osaa vielä ryömiä, mutta yritän kovasti! Nostan pyllyä ylös, kurottelen käsillä, työnnän jaloilla, mutta eeeei mitään. Mutta en aio luovuttaa, kyllä mä vielä joku päivä pääsen liikkeelle! Oon kuitenki siinä sivussa oppinu pyörimään puolikaaren muotoisesti leikkialustalla. Ja edelleen tykkään hengailla masultaan, selällään oleskelu on iha pöljää, paitsi sillon ku oon vaipanvaihtoalustalla ilman vaippaa. Sillon tykkään olla selällään ja syödä varpaitani.

Se kiljuminen. Siitä voisin vinkata teille muilleki vauvoille vähän enempi. Se on tosi kätevää, kun oon nyt oppinut kiljumaan eri tavoilla; osaan kiljua ilosta, mutta nyt myös sillain vaativasti. Jos mua vaikka ärsyttää, kun äiti laittaa astioita koneeseen ja mä oon sitterissä, nii alan vaan kiljumaan tosi kovaa ja vaativalla äänensävyllä, nii johan äiti tulee mun luo nopeesti. Sit ku se on siinä mun naaman eessä, nii alan nauraan ja hymyileen sille.

En tykkää vieläkään olla vaunuissa. En, vaikka mun kummit toi mulle sellaisen hienon istuinosan noihin vaunuihin ja vei sen himskatin pikkuvauvoille tarkoitetun vaunukopan mennessään. Äiti ja isi innoissaan mua laittoi siihen istuimeen ja lähettiin ulos, nii enhän mää siellä ruvennu olemaan! Siis ihan kaamee paikka! Matkustan siis jatkossakin mun turvakaukalossa matkarattaissa. Se on iha paras paikka musta.

Ei kait tässä sit muuta, mut kattokaa vielä toi alla oleva kuva, siinä näätte kuin kivasti oon taas saanu pituutta lisää ja etenki noita makkaroita, jess! Moikka!

Lomavieraita

Meillä on ollut ihana loman aloitus, kun saatiin Sinnan kummit aka mun ja miehen parhaat ystävät tyttönsä kanssa meille lomailemaan muutamaksi päiväksi. Meikälle pukkas tietenkin vuosisadan flunssa päälle sillä samalla hetkellä, kun mies pudisteli työtoimistonsa pölyt käsistään ja vaihtoi viikoksi vapaalle. Ou jee. No onneksi on voitu siitä huolimatta pitää hauskaa yhdessä. Sunnuntaina käytiin piknikillä ja herkuteltiin kiinalaisella ruualla. Eilen mies vei ystävät testaamaan Pannukakkutalon herkkuja sillä välin, kun mä kävin vähän surullisemmalla visiitillä pappani luona sairaalassa. En tiedä nähdäänkö enää, niin akuutisti oli papan tila muuttunut huonompaan suuntaan, joten olen kiitollinen siitä, että ehdin vielä käydä häntä katsomassa.

Tänään ollaankin oltu vain kotosalla ja lepäilty. Meinaa varsinkin näin kipeänä ollessa vähän silmä luppasta, kun ei maltettu eilen illalla mennä ajoissa nukkumaan aina yhtä hauskojen juttujemme ääreltä. Onnea on sellainen ystävyys, rakkaus ja yhteenkuuluvuus, joka meidän poppoon välillä vallitsee. ♥

Kohta miehet siirtyy grillaushommiin ja illemmalle on suunniteltu jäätelökemuja. Innokas kummitäti on napsinut Sinnasta monta sataa kuvaa, joita meikäläinen laiskistuttuani kameran kanssa aion innolla lainailla omaan blogiini ja kehitettävien kuvien joukkoon. ;)

Kivat tiistain jatkot!

Vauvan temperamentti

Huh hellettä! Sunnuntain kunniaksi ajattelin päräyttää tällaisen vähän diipimmän tekstin ilmoille:

Kävin tässä taannoin ystävän kanssa kirpparilla. Hänellä on lähes saman ikäinen vauva kuin mulla, joten voidaan hyvin jutella kaikista sen hetkisistä kehitysvaiheista, uusista taidoista, itkuista, you name it! Puheeksi tuli temperamenttisuus, kun mietimme, missä vaiheessa kyse on vain jostain niistä miljoonasta eri vaiheesta, joita vauvoilla näkyy olevan ja missä vaiheessa kyse on siitä, että vauva on temperamenttinen. Rupesin tuota temperamenttisuutta sitten pähkäilemään vielä lisää kotona. Toki jo koulutuksenikin puolesta kasvatukseen ja kehitykseen liittyvät asiat pitäisi olla aika hyvin tuolla selkärangassa muistissa, mutta välillä oman lapsen kohdalla teoriaa tuntuu olevan niiiiiiiin hankala soveltaa käytännöksi. ;)

Oon tarkastellut Sinnaa vähän väliä "temperamentti-silmällä"; miettinyt, mahtaako nopeasti rauhoittuminen tai kylvyn jälkeen huutaminen kertoa jo jotain. Koska kyseessä on synnynnäinen piirre/taipumus käyttäytyä ja reagoida asioihin, on sen oltava olemassa jo vauvan syntyessä. Toki temperamentti kehittyy kokoajan ja jatkuvasti ja ympäristötekijöillä voi olla suurikin vaikutus siihen, miten vauva myöhemmin oppii hallitsemaan ja käsittelemään taipumustaan käyttäytymiseensä ja reagointitapaansa.

Nyt, kun Sinna on jo useamman kuukauden ikäinen, uskoisin voivani erottaa hänessä jo erilaisia piirteitä, käyttäytymismalleja (joskin vaihtuvia sellaisia) ja reagointitapoja, jotka kertovat varmasti jotain hänen omasta temperamentistaan. Ja koska kyseessä on ensimmäinen lapseni, saanen luvan pyörtää puheeni vauvani temperamentin analysoinnista, mikäli hän päättääkin yhtäkkiä ruveta käyttäytymään täysin erilailla. ;D Ehkei näin kuitenkaan tule käymään, vaikka monenlaisia eri vaiheita Sinnallakin on jo ollut - monen viikon iltaitkuilusta monen viikon neiti aurinkoiseen. Tässä nyt kuitenkin tekemiäni havaintoja Sinnan elämästä tähän asti (ja toivon todella, että nyt kun kirjoitan kaiken tähän, kaikki ei käänny päälaelleen!):

Esimerkki 1: Sinna on suurimman osan päivästä hyväntuulinen (silloin kun mihinkään ei satu); hän herää yleensä jokeltelemalla ja kun menen hakemaan häntä sängystään, saan valtavan iloisen hymyn, joka leviää silmiin asti. Leikkimatolla viihtyy hyvin itsekseen, vaikka pidänkin hänelle suurimman osan ajasta seuraa, vähintään puoliksi keskittyen. Istuskelee sitterissäkin tyytyväisenä, jos laitan ruokaa tai täytän/tyhjennän astianpesukonetta. Hän vaikuttaa melko vähään tyytyväiseltä, eikä vaadi jatkuvasti huomiota. Viihtyy itsekseen, ympäristöään tutkaillen, mutta nauttii suuresti myös sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Esimerkki 2: Sinna nukahtaa useimmiten itsekseen ja omaan pinnasänkyynsä. Hän osaa siis melko hyvin tyynnyttää ja rauhoittaa itse itsensä (uneen asti). Näin on ollut alusta asti. Jossain kohtaa oli muutaman viikon vaihe, jolloin Sinna itkeskeli iltaisin klo 17-20. Silloin hän nukahti turvakaukaloonsa, jota mies heilutti. Silloinkin kyllä päivisin nukahti itse omaan sänkyynsä.

Esimerkki 3: Pääsen aika hyvin käymään asioilla Sinnan kanssa kahdestaan; hän tykkää olla autossa (tässäkin oli tosin viikon kestävä kausi, jolloin Sinna huusi aina autossa ollessaan), turvakaukalossa istuminen ja nukkuminen on jees, eikä ympäristön meteli häiritse niin paljon, etteikö väsymyksen yllättäessä siihen voisi nukahtaa. Usein kaupassa käydessäni Sinna on hereillä sen ajan, kun lappaan ostoksia koriin ja katselee ympärilleen omasta kopastaan käsin ja siinä vaiheessa, kun menen kassalle, hän sulkee silmänsä. Ympäristö ja sen tuomat ärsykkeet eivät siis tunnu ylivoimaisilta tai liian stressaavilta Sinnalle.

Esimerkki 4: Sinna ei ole itkuherkkä. Yleensä asioihin suhtaudutaan, myös uusiin asioihin, silmät ihmetyksestä pyöreinä ja välillä heti hymyillen. Harvemmin itketään. Sinna ei siis vaikuta kokevan asioita kovin herkästi viestittääkseen niistä itkulla. Mikäli Sinnalla sattuu jokin ruumiinosa kopsahtamaan johonkin (jep, joskus olen ainakin nostanut Sinnan kopastaan niin, että pää kopsahtaa kantokahvaan), hän saattaa päästää itkun, mutta rauhoittuu nopeasti syliin.

Toki Sinnallakin on huonoja hetkiä. Aina kylvyn jälkeen hän huutaa täyttä kurkkua (ilmeisesti kylvyn lopettaminen ei ole kivaa). Väsyneenä alkaa kitinä, eikä ulkovaatteita ole oikeastaan koskaan kiva laittaa päälle. Nykyään vaunuissa huudetaan lenkillä yhtenään, kun ei yhtäkkiä nukutakaan eikä kiinnosta maata kopassa, josta ei näe mihinkään. Tämän postauksen tarkoitus ei siis ollut ylistää vauvaamme (vaikka tietenkin kaikki äidit ylistävät  ja saavatkin ylistää omia murujaan!), vaan kirjoitella havaintoja hänen tähän astisista reagointi- ja käyttäytymistavoistaan. Näitä haviantoja on sitten mielenkiintoista tutkailla ja etenkin vertailla, kun Sinna kasvaa. Onko jokin piirre jatkunut, jäänyt poissa tai vaihtunut kokonaan toiseen jne.

Oli vauva temperamenttityypiltään sitten helppo, haastava tai hitaasti lämpeävä, ei niistä mikään tietystikään tee vauvasta (tai vanhemmasta) sen parempaa tai huonompaa! Lapsi oppii vanhempiensa (ja muiden aikuisten) avustuksella käsittelemään ja hyödyntämään omaa temperamenttiaan. Joissain tilanteissa helppo temperamentti on hyödyksi ja joissain tilanteissa taas toisenlaisesta temperamentti. Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on se oma, uniikki, persoonansa, jonka perimä ja ympäristötekijät ovat muovanneet sellaiseksi kuin se on.

Kuten sanottua, temperamentti on synnynnäistä. Emme siis voi vaikuttaa siihen, millaisen temperamentin kanssa varustettuna vauva maailmaan putkahtaa, mutta voimme kuitenkin antaa lapselle hyvät eväät temperamenttinsa käsittelyssä, ymmärtämisessä ja hyödyntämisessä. Olen tietysti valtavan iloinen siitä, mikäli Sinnan tapa suhtautua asioihin olisi avoin ja rento ja ettei hän olisi hurjan herkkä. Itse kun olen melko herkkä, ollut jo vauvasta asti, niin olisi ihanaa, jos Sinnalla olisi reippaampi (isänsä) luonne siinä mielessä. Mieheni kanssa olemme molemmat olleet vauvasta alkaen melko helppo temperamenttisia (joskin mulla on hormoneiden aka naiseksi kasvamisen myötä tuo temperamentti välillä vähän noussut haastavaksi, hehheh :D), joten liekö Sinna perinyt meidän temperamenttimme. Täysin periytyväähän temperamenttisuus ei toki ole ja se onkin kiinnostava seikka, että samoille vanhemmille voi syntyä ihan erilaiset temperamentit omaavia vauvoja!

Aika usein vauvan temperamenttisuus liitetään siihen, kuinka helppo tai vaikea vauva on. Temperamentti ja helppous/vaikeus eivät tietenkään kulje käsi kädessä, vaikka voivatkin vaikuttaa toisiinsa; vauva, joka vaatii asioita nopeammin ja äänekkäämmin, voidaan mieltää työteliäämmäksi vauvaksi kuin sellainen beibi, joka tuijottelee tyytyväisenä ilmapalloa eikä ole liiemmin mitään vailla. Kyseessä voivat kuitenkin olla myös vaikkapa vatsakivut, joiden takia esimerkin ensimmäinen vauva on vaativampi ja kärkkäämpi odottamaan asioita tapahtuvaksi. On myös hyvä osata ilmaista oman tahtonsa ja mielipiteensä asioista, niistä taidoista on tulevaisuudessa hyötyä.

Mielenkiintoinen asia siis tämä temperamenttisuus! Ja ylipäänsä on mielenkiintoista seurata ja katsella oman lapsensa kehitystä ja tutkailla, millainen hän on nyt ja miettiä, millainen hänestä mahtaa tulla kasvaessaan isommaksi. Heräsikö ajatuksia tästä tekstistä? Oletteko huomanneet temperamenttisuutta omissa vauvoissanne/lapsissanne?

Kiljuva ja kääntyilevä nelikuinen

Taas on kuukausi vierähtänyt ja Sinna on jo 4kk vanha! Kolmen kuukauden kynnyksellä alkoi selkeästi vaihe, jolloin kehitystä tapahtui ihan hurjaa vauhtia niin fyysisessä kasvussa kuin motorisessa kehityksessä ja vuorovaikutustilanteissa. Katsotaampa, mitä kaikkea nelikuisemme elämään kuuluu:

Sen jälkeen, kun opin kääntymään selältä mahalleen (eka vasemman, nyt myös oikean kautta), oon tykännyt olla paljon enemmän masullaan. Ennen en oikein tykännyt hengailla sillain, mutta nyt se on kivaa. Tykkään katella mahallaan semmoista lelua, joka on piiiitkä ja jossa on kuvia. Tai sit hypistelen jotain lelua. Pään kannattelukin on jo onneksi helpompaa, mulla on aika iso pää koska äitin mukaan siellä on niin isot aivot kehittymässä, niin sitä on aika raskas ollut kannatella. Nyt mulla on kuitenki jo hyvät lihakset siellä alla, niin ainaki iskä kovasti kehuu.

Kun kävin lääkäri-tätillä ja neuvola-tätillä tuossa yks päivä tarkastuksessa, niin se lääkäri-täti heilutteli ja pumppas ja testaili mun lonkkaa tosi kauan. Meinasin jo ihan hermostua! Sitte joku toinenki lääkäri-täti tuli tekeen samaa. Kuulin, että äiti kyseli lääkäreiltä jotain ja kuulosti vähän huolestuneelta, mutta lääkäri-tätit sitten loppujen lopuksi vaan hymyili äitille, niin sitten äiti ei enää ollutkaan huolestuneen näköinen. Myöhemmin äiti sitte pahoitteli mulle, että on tainnut siirtää perintönä mulle löysät aka yliliikkuvat nivelet. Vissiin mun lonkat on sitte vähän niinkö löysät. Mutta ei se haittaa, iskä aikoo kuulemma pitää huolen, että mulle tulee vanhvat lihakset siihen ympärille!

"Äiti kauan mun pitää tässä pönöttää?"

Itehän alan jo kaljuuntua.

Lääkäri-tätin mukaan oon myös kasvanut hyvin. Sitten se kehu mua söpöksi ja iloiseksi, kun mää vähän jokeltelin sille. Oikeesti yritin kysyä siltä, että voitaisko jo päästä lähteen, kun mua alkaa kohta väsyttään. Mut ei se tajunnu, hymyili vaan mulle.

Mun lempparilelut on tällä hetkellä tuo Sofie-kirahvi, koska siitä on niin hyvä ottaa kiinni ja sen jalat saa kivasti suuhun. Omnomnom. Ja sitten toinen on mun norsu-unilelu, jonka kanssa nukun aina. Heitän sen yleensä naamani päälle ja rupeen koisimaan. Tutti suussa nukkumaan mennessä on aika must myös!

Opin tässä pari viikkoa sitten kiljumaan. Se on niin kivaa! Tykkään kiljua joka asialle. Jos oon iloinen, kiljun, jos mua naurattaa, kiljun, jos haluan huomiota tai mua väsyttää tai nälättää, kiljun. Tosi hauskaa pystyä näin kovalla volyymilla käyttämään omaa ääntä! Kyllä mä välillä jokeltelenkin. Ja joskus itkenkin, jos oikein ottaa kupoliin.

Mulla on nyt niin paljon tekemistä, kun oon oppinut kääntymään ja haluan katella maailmaa kokoajan, etten aina malttaisi nukkua. Sit jos oon tosi kauan putkeen hereillä, niin menee vähän huutamiseksi ja itkemiseksi hommat. Onneks ei kuitenkaan hirveen usein. Kaikki on vaan niin mielenkiintosta ja mä haluan reenata kääntyilyä ja mahallaan oloa ja miettiä, miten pääsisin eteenpäin. Sit joskus ne jutut tulee öisinkin mun mieleen ja heräilen tavallista useammin puhelemaan itsekseni ääneen. Tai pyörimään. Tai sit syömään, kun yleensä herätessä tulee sit nälkä. Nyt oon pitäny semmosia maraton-öitä, että oon heränny 5-6 kertaa. Sit välillä oon heränny vaan kerran, ku ei sitä iha joka yö jaksa herätä noin usein.

Istumaankin pitäis päästä. Aina kun mua pidetään sylissä, niin yritän punnata siitä istuma-asentoon. Sillain vaan näkee niin paljon paremmin ja enemmän ympärilleen! Ja vitsi kun vielä keksisin, miten pääsis ryömimään tai edes hiissaamaan itteä eteenpäin, niin ois tosi jees. Välillä meinaa turhauttaa, kun en pääse eteenpäin, vaikka kuinka nostan peppua ylöspäin ja revin käsillä matosta vauhtia. Phuuh. Niin joo ja opin tässä just ottamaan kii omista varpaista! Vähänkö siistiä!

En kutia vielä(kään), mutta oon oppinut nauramaan. Eniten mua naurattaa, kun iskä höpöttää mun kanssa. Esimerkiksi leikkii semmosta Kukkuu! leikkiä, jossa oon piilossa harson alla ja sit en yhtäkkiä ookaan. Seki välillä naurattaa, kun mun mahaa päristellään.

Oon vieläki pelkällä maito-ruokavaliolla. Äiti sanoo, että ehkä sitte ku täytän 5 kuukautta, aletaan maisteleen pikkuhiljaa soseita. Aiko kuulemma ite tehä niitä mulle yhessä mun isotätin kanssa, joka on kokki. Ku äiti on vähä urpo noissa ruuanlaittopuuhissa välillä. No, maito siis maistuu mulle ja hotkasen sen yleensä 5 minuutissa huiviin. Sit taas leikkimään!

"Say whaaaaaat?!"

Kehityskaarta 2-4 kk :)

Tykkään käydä lenkillä yhdessä äitin ja/tai iskän ja siskojen kanssa. MUTTA en tod. halua enää olla vaunuissa, ne on ihan tyhmät, kun ei sieltä näe mitään! Niimpä mut lykätään nykyään lenkeille turvakaukaloon ja matkarattaisiin. Saan sieltä pällistellä maisemia ja joskus jopa torkahtaa, jos vaan maltan. Äiti sanoo, että onneksi mun kummit tuo kesällä vaunuihin jonku ihme osan, että voin sitte taas mennä vaunuissa. On kuulemma rasittavaa lenkkeillä matkarattailla ku ne on nii köppänät. Hehee musta kait se on hauskaa!

Oon aika iloinen tyttönen, aamuisin herään jokeltelemaan ja hymyilemään, äiti ja iskä tykkää siitä tosi paljon. Yleensä aamuisin herään klo 7.30-9 välillä ja iltaisin meen nukkumaan jo klo 19 paikkeilla. Ei vaan jaksa enää valvoa, ku tää kaikki tekeminen väsyttää niin kovin. Päikkäreitä nukun millon mitenkin, yleensä vähintään 20min ja maksimissaan 1h ja ehkä 3-5 kertaa päivässä. Nyt mä meen  taas nukkumaan, moikka kaikille!

Terkuin,

Sinna

Semiväsynyt lastenhoitaja-työmyyrä

Keskiviikkoa! Täällä on yksi ehkä semisti väsynyt äiti-ihminen. Sinnalla lienee jotain 4 kuukauden yöhulinoita meneillään, kun öisin herätään nykyisin kuutisen kertaa (vrt. normaalisti 1-2 kertaa). KROOH PYYH. Ei nyt mitään megalomaanista väsymystä tyylillä nukahdan kesken lauseen tai sammun kuin saunalyhty jo iltaseiskalta, mutta selvästi tuntuu kropassa ja pääkopassa nuo useammat yöheräämiset. Onneksi hormonit tuntuu suojaavan jonkun verran, toisin kuin tuota miestä, joka piti melkein pakottaa nukkumaan pari yötä ilman heräilyihin osallistumista. Mä voin kuitenkin torkkua täällä kotona ihan vapaasti, mutta miestä ehkä katsottaisiin vähän pahasti, jos töissä pilkkisi asiakkaiden nähden. Ihanahan se on, että mies haluaa osallistua ja kokee yöheräämsiet myös omaksi velvollisuudekseen eikä vain käännä kylkeään ja sano "hoida vauvas", kun Sinna herää. Mutta rajansa kaikella! Välillä mietin, että eikö tuo mies tiedosta ollenkaan omaa jaksamistaan, kun se ei meinaa itse tajuta, milloin on liian väsynyt - vaikka nukahtaisi itse kesken lauseen tai jo iltaseiskalta. :D

Noh, väsymyksestä muihin aiheisiin! Tässä samaisessa tokkurassa lupauduin hoitamaan 8-vuotiasta pikkuveljeäni tällä viikolla parina päivänä. Oli siinä kuulkaas yhtälö, kun meikäläinen pyöri touhukkaan vauvan, energisen veljen ja kahden riehuvan koiran kanssa pari päivää täällä kotona..! Ihanasti pikkuveljeni kyllä osallistui Sinnan hoitamiseen ja viihdyttämiseen, ulkonakin haluasi lykätä rattaita itse ja kun Sinna laittoi nukkumaan, piti veljen käydä välillä katsomassa sitä pinnasängyssä, kun "se nukkuu niin suloisesti". Voi että!

Voi näitä murusia! <3

Tänään ollaan hengailtu Sinnan kanssa vain rennosti kotosalla. Ulkona tulee vettä vaakatasossa, kun niin kovasti tuulee eikä aurinkoa näy mailla eikä halmeilla. Päivällä saadaan teeseuraa ystävästäni, jolla on tällä viikolla laskettu aika (!!), sekä hänen koirastaan (Filjan velipojasta). Elättelen toivetta, että jaksettaisiin miehen kanssa tänään valvoa kymppiin asti yhteistä laatuaikaa viettäen Greyn Anatomian parissa.

Viikonloppuna käytiin samojedien erikoisnäyttelyssä, ne kun sattui tänä vuonna olemaan kätevästi täällä Oulussa. Ei päässeet meidän tytöt palkintopalleille, vaikka kehuja saivatkin tuomarilta. Sinnasta oli kiva katsella sylistä ja matkarattaista käsin kehässä juoksentelevia koiria. :) Näyttelyn jälkeen käytiin vielä sammariporukalla grillailemassa kotikennelissä. Siellä alkoi neidillä jo ilmeisesti väsy painamaan ja lähdettiinkin suosiolla hyvin aikaisin grillajaisista pois Sinnan itkun ja kätinän saattelemana. No, täytyyhän sitä ilopillerinkin joskus kätistä.

Tässäpä vähän viime päivien kuulumisia, mitäs teille kuuluu? En ole hirveästi ehtinyt koneella "omilla asioilla" istuskelemaan, vaikka postausideoita olisi roppakaupalla. Mies nimittäin nakitti mut (mainittakoon, että kuitenkin täydessä yhteisymmärryksessä) päivittelemään firman some-asioita. Siihen kuului niinkin nopeatöistä puuhaa kuin instagram-tilin luominen ja alkupäivittämiset sekä kotisivujen päivittäminen ja muokkaaminen freesimmäksi. Niin joo ja kävin vielä parina päivänä kuvailemassakin työpaikalla. Lääh ja puuh. Mutta mukavaa puuhaa ja sopivaa vastapainoa vauva-arkeen. Ompahan ainakin Sinnan päiväuniajat menneet hyödylliseen tekemiseen. ;)

Pikku työmyyrä äitin kanssa kuvausreissulla. <3

Synnytyskertomus osa 3

Aiemmat osat löydät täältä 1 ja täältä 2.

Epiduraalia rupesin siis kätilöltä pyytämään (lue: rukoilemaan). Koska vaadittu 4cm oli auki, hän kutsui anestesialääkärin paikalle. Kätilö varoitteli mua jo etukäteen, että epiduraalin pistävä lääkäri on eri kulttuurista lähtöisin (lue: ulkomaalainen) eikä hän välttämättä ole kovin kohtelias enkä välttämättä saa selvää hänen puheestaan. Ihan hyvä, että kätilö "varoitti" mua lääkäristä, sillä kun mieslääkäri saapui paikan päälle, hän oli todella tyly ja tympeä, enkä todellakaan saanut mitään selvää hänen sanoistaan, vaikka hän suomea puhuikin, kätilö tulkkasi kokoajan vieressä. Jotenkin sitä kipeänä ja tuskissaan toivoisi tietysti ystävällistä kohtelua, mutta häneltä sitä ei kyllä herunut! :D

Oli kamalaa maata siinä sängyllä, kun sanottiin, että nyt ei saa liikkua milliäkään, kun laitetaan piuhat ja piikit paikoilleen. Mietin, miten ihmeessä voin pysyä täysin liikkumatta, jos supistus iskee päälle?! Epiduraalin laittaminen sattui, mutta eri tavalla kuin normaali kipu. Onneksi lääkäri sai sen nopeasti laitettua ja aika pian puudutus alkoi vaikuttamaan. Samalla sain oksitosiinia supistuksia jouduttamaan ja avautumista nopeuttamaan. Sain kätilöltä käskyn pötkötellä ja koittaa nukahtaa edes hetkeksi. Nukahtaminen ei onnistunut, olin kai niin levoton ja jännittynyt, mutta jonkinlaisessa horroksessa makasin siinä sängyllä. Mies veti sikeitä viereisellä penkillä. Tuijotin kelloa ja mietin, kauankohan tässä vielä menee. Mieltä ylentävää oli epiduraalin seurauksena oleva katetrointi, jota jouduttiin tekemään, kun en saanut nousta sängystä ylös. Jälleen uusi kokemus!

Epiduraalin vaikutuksen alaisena mun piti kääntyä noin 20-30 minuutin välein toiselle kyljelle. Kun käännyin ensimmäisen kerran eli kun olin huikeat 25min ollut puudutettuna ja suurimmitta kivuitta, huomasin, että mulla tuntui vasemmalla puolella (jonka päällä olin maannut) puudutusta melkein kaulassa asti. Tietysti rupesin panikoimaan siinä, että puudutus leviää kurkkuun enkä saa henkeä ja mitä kaikkea ehdinkään siinä kuvitella, kun hälytin kätilön paikalle ja kerron tuntemuksista. Kätilö kutsui sen ei-niin-miellyttävän lääkärin takaisin, joka vaikutti todella ärtyneeltä siitä, että hän joutui tulemaan uudestaan. :D Hän kokeili kylmällä ja kostealla paperilla vasenta puolta kehostani ja kysyi "tuntuu? ei tunnu?" ja niiden välissä hoki "ei voi puutua tuolta!" ja osoitti rintakehääni kätilölle. Ööööö, olin vähän että niiiin, no enhän minä tiedä voiko puutua mutta puutuneelta tuntuu... Lopulta lääkäri päätti niin sanotusti vetää epiduraalia selästä vähän alemmas, jotta puudute laskeutuisi yläkehosta alemmas. Tämän jälkeen puutuneisuus helpotti vähän yläkehossa, mutta aika pian huomasin, että sen teho alkoi hiipua...

Kätilö lisäsi uuden annostuksen epiduraalia, mutta jo 20 minuutin jälkeen aloin olla aika tuskissani. Lääke ei siis enää auttanut kunnolla sen jälkeen, kun lääkäri sitä veti vähän alemmas. Tunsin puudutteenkin aikana supistuskivut häntäluun ja vasemman pakaran kohdalla pienillä alueilla. Ai saakutti, että se sattui! Jossain vaiheessa vauvan sykkeet laski liian alas ja kätilö teki jonkun toimenpiteen supernopeasti. Yhtäkkiä vaan painoi hälytysnappia, käski mun kääntyä muistaakseni kyljelleen ja otti verta. Sitten ne sykkeet itsestään palautui normaaliksi. Ei mitään hajua mitä siinä tapahtui tai miksi, säikähdin vaan ihan sikana.

No, tuskissaan siinä sitten jatkettiin odottelua ja pian kätilön mukaan oli jälleen aika tarkastaa tilanne. Olin nimittäin juuri sanonut hänelle, että "Hei mun pitäis päästä vessaan, niinku asioille!". Se oli kuulemma niin hyvä merkki, että ehkä olisin auennut jo lisää siitä 4 sentistä. Muistan vieläkin kätilön yllättyneen ja voitonriemuisen huudahduksen tilannetta tarkastaessaan: "Nyt tiiätkö mitä? Sä oot jo 8 senttiä auki! Nyt saatkin alkaa ponnistelemaan!" Meikäläinen oli tietenkin ihan pöllämystynyt, että parissa tunnissa oli tapahtunut noin paljon, että enhän mä nyt voi vaan alkaa ponnistamaan.. :D

Siinä sitä kuitenkin sitten ruvettiin valmistelemaan synnyttämistä. Koska se epiduraali ei tosiaan toiminut kunnolla, alkoi kivut olla melkoiset. Mulle laitettiin vielä jotain kohdunsuun puudutetta, mutta en kyllä hoksannut, että siitä ois hirveesti ollut apua. Muistan, että makasin kyljellään ja kätilö käski mun alkaa siitä vaan ponnistamaan. Mun mielikuvissa ponnistetaan aina selällään, vähän koholla ja jalat jossain härpäkkeissä. Mutta ei, kun siinä vaan kyljeltään, jalka oudosti koholla käsi sitä pitäen. :D

Oli tosi harmi, että meidän kätilön vuoro vaihtui juuri, kun mulla alkoi ponnistusvaihe. Hän siis lähti ja tilalle tuli joku topakka vanhempi kätilö opiskelijan kanssa. Kyllä, opiskelijan kanssa. Ou jes. He tulivat tsekkaamaan tilanteen, kätilö totesi jotain tyyliin "joo, hyvin oot auki, että ponnistelehan nyt siinä. Me käydään tuolla toisessa huoneessa hakemassa tarvikkeita." Olin ihan että WTF?!!? Katottiin miehen kanssa toisiamme (niin joo, mies oli herännyt jossain siinä mun tuskailun ja vessahädän kohdalla ja piti mua nyt kädestä kiinni) ja mietittiin, että eihän ne nyt hitto vieköön voi mua vaan jättää tänne yksin ponnistamaan, mitä jos se vauva vaan tulee ulos kun ne on jossain hiton toisessa huoneessa?! :D No menihän siinä krhm sitten vielä aikaa, että vauva pääsi ulos.

Ponnistusvaiheesta muistan sen, että mulla pyöri mielessä naapurin neuvo: "Ajattele, että oot kakkoshädällä vessassa. Silloin ponnistat oikein ja oikeasta paikasta." :DD Se neuvo mukanani siis ponnistelin menemään, sattui ihan hitosti, mies puristi mua kädestä (tai ehkä ennemminkin mä sitä) ja itki (jälkeenpäin kysyin syytä, kuulemma siksi, kun näki kuinka paljon mua sattui eikä pystynyt auttamaan mitenkään), mä taisin jossain vaiheessa ärähtää että "Älä perkele nyt itke ku sun pitää tukea mua!" ja sitten lempeämmin "Eiku itke vaan, ei se haittaa". Taisin olla jo aika sekaisin siinä vaiheessa. Mieleen jäi myös se, kuinka kätilö sanoi ainakin kolme kertaa synnytyksen loppuvaiheilla "Nyt täytyy kuule alkaa reippaasti ponnistamaan, vauvalla alkaa olla tukalat oltavat!". Tuli tosi kiva paniikki aina noista sanoista. Viimeisellä eli kolmannella kerralla kun kätilö tuon sanoi, mä jotenkin flippasin, kun ajattelin, että vauva ei kohta selviä hengissä tästä ja puskin minkä ikinä jaksoin. Sen jälkeen sainkin kivasti kehuja "Noin, nyt on vauvan pää jo ulkona, hyvä, ponnistappa vielä loputkin ulos!". Sitten vielä uudestaan ja plumpsis, vauva oli ulkona!

En muista, että Sinna olisi rääkynyt ihan hirveästi. Kaikki sillä oli kuitenkin hyvin, eli jotain ääntä sen on täytynyt päästää. Kätilö vei opiskelijan kanssa vauvan hetimiten putsattavaksi (mieheltä ei edes kysytty halukkuutta pestä vauvaa) ja sitä ennen taisi mies päästä leikkaamaan napanuoran. Sitten sain muruseni siihen lähelle ja tuijottelin sitä ihan rättipoikkiväsyneenä, ainoa ajatus siinä vaiheessa kun sain vauvan viereeni oli "Miksi tuo vauva näyttää niin tutulta?" jonka jälkeen katse lipui vieressä olevaan mieheen ja tajusin: Sehän näyttää ihan mieheltä!

Kätilön piti sitten opiskelijalle näyttää juurta jaksaen ja kaikessa rauhassa kaikki synnytyksen jälkeiset toimenpiteet, joten tikkailussa (jota ei onneksi tarvinnut paljoa!) ja jälkeisten tulemisessa yms. kului parisen tuntia. Sen jälkeen saatiin aamiainen huoneeseen, mä pystyin hädin tuskin istumaan, mutta nälkä oli niin kova, että vedin aamiaista kiduksiini kuin hullu. Niin joo, sen mä muistan, että koko yön kun supisteli ja kun ponnistelin, mua nälätti ja janotti ihan sikana. Onneksi oli pillimehuja ja patukoita mukana, vaikka siinä vaiheessa olisin jo kaivannut esim. leipääkin. Sitten meikäläinen kipusi pyörätuolin kyytiin vauva kapaloituna sylissä ja meidät vietiin synnyttäneiden osastolle, josta iltapäivällä päästiin perhehuoneeseen.

Loppujen lopuksi synnytys kesti noin 16 tuntia, eli selvisin aika nopeasti, etenkin kun ottaa huomioon, että synnytys käynnistyi lapsivesien menolla ja vain pari tuntia sen jälkeen supistuksen jo alkoivatkin ja kovenivat kokoajan. Mies oli kokoajan tukenani ja teki, mitä pyysin ja toi juotavaa ja syötävää aina kun halusin. Yllättäen koin kuitenkin, että myös kätilölläni oli suuri rooli synnytyksessä. Hän tsemppasi ja rohkaisi ja loi muhun uskoa tosi hyvin. Harmitti niin paljon, että hänen täytyi lähteä juuri kun "homma alkoi olla paketissa". Mulle ei jäänyt synnytyksestä traumoja, mutta kyllähän se sattui ihan hitosti! :D Onneksi se on kuitenkin nyt ohi ja saan nauttia tuosta pienestä murusta masun tällä puolella.

Sellainen synnytyskertomus! :) Heräsikö kysymyksiä? Tykkäsittekö lukea näitä?