Kiljuva ja kääntyilevä nelikuinen

Taas on kuukausi vierähtänyt ja Sinna on jo 4kk vanha! Kolmen kuukauden kynnyksellä alkoi selkeästi vaihe, jolloin kehitystä tapahtui ihan hurjaa vauhtia niin fyysisessä kasvussa kuin motorisessa kehityksessä ja vuorovaikutustilanteissa. Katsotaampa, mitä kaikkea nelikuisemme elämään kuuluu:

Sen jälkeen, kun opin kääntymään selältä mahalleen (eka vasemman, nyt myös oikean kautta), oon tykännyt olla paljon enemmän masullaan. Ennen en oikein tykännyt hengailla sillain, mutta nyt se on kivaa. Tykkään katella mahallaan semmoista lelua, joka on piiiitkä ja jossa on kuvia. Tai sit hypistelen jotain lelua. Pään kannattelukin on jo onneksi helpompaa, mulla on aika iso pää koska äitin mukaan siellä on niin isot aivot kehittymässä, niin sitä on aika raskas ollut kannatella. Nyt mulla on kuitenki jo hyvät lihakset siellä alla, niin ainaki iskä kovasti kehuu.

Kun kävin lääkäri-tätillä ja neuvola-tätillä tuossa yks päivä tarkastuksessa, niin se lääkäri-täti heilutteli ja pumppas ja testaili mun lonkkaa tosi kauan. Meinasin jo ihan hermostua! Sitte joku toinenki lääkäri-täti tuli tekeen samaa. Kuulin, että äiti kyseli lääkäreiltä jotain ja kuulosti vähän huolestuneelta, mutta lääkäri-tätit sitten loppujen lopuksi vaan hymyili äitille, niin sitten äiti ei enää ollutkaan huolestuneen näköinen. Myöhemmin äiti sitte pahoitteli mulle, että on tainnut siirtää perintönä mulle löysät aka yliliikkuvat nivelet. Vissiin mun lonkat on sitte vähän niinkö löysät. Mutta ei se haittaa, iskä aikoo kuulemma pitää huolen, että mulle tulee vanhvat lihakset siihen ympärille!

"Äiti kauan mun pitää tässä pönöttää?"

Itehän alan jo kaljuuntua.

Lääkäri-tätin mukaan oon myös kasvanut hyvin. Sitten se kehu mua söpöksi ja iloiseksi, kun mää vähän jokeltelin sille. Oikeesti yritin kysyä siltä, että voitaisko jo päästä lähteen, kun mua alkaa kohta väsyttään. Mut ei se tajunnu, hymyili vaan mulle.

Mun lempparilelut on tällä hetkellä tuo Sofie-kirahvi, koska siitä on niin hyvä ottaa kiinni ja sen jalat saa kivasti suuhun. Omnomnom. Ja sitten toinen on mun norsu-unilelu, jonka kanssa nukun aina. Heitän sen yleensä naamani päälle ja rupeen koisimaan. Tutti suussa nukkumaan mennessä on aika must myös!

Opin tässä pari viikkoa sitten kiljumaan. Se on niin kivaa! Tykkään kiljua joka asialle. Jos oon iloinen, kiljun, jos mua naurattaa, kiljun, jos haluan huomiota tai mua väsyttää tai nälättää, kiljun. Tosi hauskaa pystyä näin kovalla volyymilla käyttämään omaa ääntä! Kyllä mä välillä jokeltelenkin. Ja joskus itkenkin, jos oikein ottaa kupoliin.

Mulla on nyt niin paljon tekemistä, kun oon oppinut kääntymään ja haluan katella maailmaa kokoajan, etten aina malttaisi nukkua. Sit jos oon tosi kauan putkeen hereillä, niin menee vähän huutamiseksi ja itkemiseksi hommat. Onneks ei kuitenkaan hirveen usein. Kaikki on vaan niin mielenkiintosta ja mä haluan reenata kääntyilyä ja mahallaan oloa ja miettiä, miten pääsisin eteenpäin. Sit joskus ne jutut tulee öisinkin mun mieleen ja heräilen tavallista useammin puhelemaan itsekseni ääneen. Tai pyörimään. Tai sit syömään, kun yleensä herätessä tulee sit nälkä. Nyt oon pitäny semmosia maraton-öitä, että oon heränny 5-6 kertaa. Sit välillä oon heränny vaan kerran, ku ei sitä iha joka yö jaksa herätä noin usein.

Istumaankin pitäis päästä. Aina kun mua pidetään sylissä, niin yritän punnata siitä istuma-asentoon. Sillain vaan näkee niin paljon paremmin ja enemmän ympärilleen! Ja vitsi kun vielä keksisin, miten pääsis ryömimään tai edes hiissaamaan itteä eteenpäin, niin ois tosi jees. Välillä meinaa turhauttaa, kun en pääse eteenpäin, vaikka kuinka nostan peppua ylöspäin ja revin käsillä matosta vauhtia. Phuuh. Niin joo ja opin tässä just ottamaan kii omista varpaista! Vähänkö siistiä!

En kutia vielä(kään), mutta oon oppinut nauramaan. Eniten mua naurattaa, kun iskä höpöttää mun kanssa. Esimerkiksi leikkii semmosta Kukkuu! leikkiä, jossa oon piilossa harson alla ja sit en yhtäkkiä ookaan. Seki välillä naurattaa, kun mun mahaa päristellään.

Oon vieläki pelkällä maito-ruokavaliolla. Äiti sanoo, että ehkä sitte ku täytän 5 kuukautta, aletaan maisteleen pikkuhiljaa soseita. Aiko kuulemma ite tehä niitä mulle yhessä mun isotätin kanssa, joka on kokki. Ku äiti on vähä urpo noissa ruuanlaittopuuhissa välillä. No, maito siis maistuu mulle ja hotkasen sen yleensä 5 minuutissa huiviin. Sit taas leikkimään!

"Say whaaaaaat?!"

Kehityskaarta 2-4 kk :)

Tykkään käydä lenkillä yhdessä äitin ja/tai iskän ja siskojen kanssa. MUTTA en tod. halua enää olla vaunuissa, ne on ihan tyhmät, kun ei sieltä näe mitään! Niimpä mut lykätään nykyään lenkeille turvakaukaloon ja matkarattaisiin. Saan sieltä pällistellä maisemia ja joskus jopa torkahtaa, jos vaan maltan. Äiti sanoo, että onneksi mun kummit tuo kesällä vaunuihin jonku ihme osan, että voin sitte taas mennä vaunuissa. On kuulemma rasittavaa lenkkeillä matkarattailla ku ne on nii köppänät. Hehee musta kait se on hauskaa!

Oon aika iloinen tyttönen, aamuisin herään jokeltelemaan ja hymyilemään, äiti ja iskä tykkää siitä tosi paljon. Yleensä aamuisin herään klo 7.30-9 välillä ja iltaisin meen nukkumaan jo klo 19 paikkeilla. Ei vaan jaksa enää valvoa, ku tää kaikki tekeminen väsyttää niin kovin. Päikkäreitä nukun millon mitenkin, yleensä vähintään 20min ja maksimissaan 1h ja ehkä 3-5 kertaa päivässä. Nyt mä meen  taas nukkumaan, moikka kaikille!

Terkuin,

Sinna

Semiväsynyt lastenhoitaja-työmyyrä

Keskiviikkoa! Täällä on yksi ehkä semisti väsynyt äiti-ihminen. Sinnalla lienee jotain 4 kuukauden yöhulinoita meneillään, kun öisin herätään nykyisin kuutisen kertaa (vrt. normaalisti 1-2 kertaa). KROOH PYYH. Ei nyt mitään megalomaanista väsymystä tyylillä nukahdan kesken lauseen tai sammun kuin saunalyhty jo iltaseiskalta, mutta selvästi tuntuu kropassa ja pääkopassa nuo useammat yöheräämiset. Onneksi hormonit tuntuu suojaavan jonkun verran, toisin kuin tuota miestä, joka piti melkein pakottaa nukkumaan pari yötä ilman heräilyihin osallistumista. Mä voin kuitenkin torkkua täällä kotona ihan vapaasti, mutta miestä ehkä katsottaisiin vähän pahasti, jos töissä pilkkisi asiakkaiden nähden. Ihanahan se on, että mies haluaa osallistua ja kokee yöheräämsiet myös omaksi velvollisuudekseen eikä vain käännä kylkeään ja sano "hoida vauvas", kun Sinna herää. Mutta rajansa kaikella! Välillä mietin, että eikö tuo mies tiedosta ollenkaan omaa jaksamistaan, kun se ei meinaa itse tajuta, milloin on liian väsynyt - vaikka nukahtaisi itse kesken lauseen tai jo iltaseiskalta. :D

Noh, väsymyksestä muihin aiheisiin! Tässä samaisessa tokkurassa lupauduin hoitamaan 8-vuotiasta pikkuveljeäni tällä viikolla parina päivänä. Oli siinä kuulkaas yhtälö, kun meikäläinen pyöri touhukkaan vauvan, energisen veljen ja kahden riehuvan koiran kanssa pari päivää täällä kotona..! Ihanasti pikkuveljeni kyllä osallistui Sinnan hoitamiseen ja viihdyttämiseen, ulkonakin haluasi lykätä rattaita itse ja kun Sinna laittoi nukkumaan, piti veljen käydä välillä katsomassa sitä pinnasängyssä, kun "se nukkuu niin suloisesti". Voi että!

Voi näitä murusia! <3

Tänään ollaan hengailtu Sinnan kanssa vain rennosti kotosalla. Ulkona tulee vettä vaakatasossa, kun niin kovasti tuulee eikä aurinkoa näy mailla eikä halmeilla. Päivällä saadaan teeseuraa ystävästäni, jolla on tällä viikolla laskettu aika (!!), sekä hänen koirastaan (Filjan velipojasta). Elättelen toivetta, että jaksettaisiin miehen kanssa tänään valvoa kymppiin asti yhteistä laatuaikaa viettäen Greyn Anatomian parissa.

Viikonloppuna käytiin samojedien erikoisnäyttelyssä, ne kun sattui tänä vuonna olemaan kätevästi täällä Oulussa. Ei päässeet meidän tytöt palkintopalleille, vaikka kehuja saivatkin tuomarilta. Sinnasta oli kiva katsella sylistä ja matkarattaista käsin kehässä juoksentelevia koiria. :) Näyttelyn jälkeen käytiin vielä sammariporukalla grillailemassa kotikennelissä. Siellä alkoi neidillä jo ilmeisesti väsy painamaan ja lähdettiinkin suosiolla hyvin aikaisin grillajaisista pois Sinnan itkun ja kätinän saattelemana. No, täytyyhän sitä ilopillerinkin joskus kätistä.

Tässäpä vähän viime päivien kuulumisia, mitäs teille kuuluu? En ole hirveästi ehtinyt koneella "omilla asioilla" istuskelemaan, vaikka postausideoita olisi roppakaupalla. Mies nimittäin nakitti mut (mainittakoon, että kuitenkin täydessä yhteisymmärryksessä) päivittelemään firman some-asioita. Siihen kuului niinkin nopeatöistä puuhaa kuin instagram-tilin luominen ja alkupäivittämiset sekä kotisivujen päivittäminen ja muokkaaminen freesimmäksi. Niin joo ja kävin vielä parina päivänä kuvailemassakin työpaikalla. Lääh ja puuh. Mutta mukavaa puuhaa ja sopivaa vastapainoa vauva-arkeen. Ompahan ainakin Sinnan päiväuniajat menneet hyödylliseen tekemiseen. ;)

Pikku työmyyrä äitin kanssa kuvausreissulla. <3

Hämmentynyt keittiön valtaaja

Taisin tuossa taannoin jo mainitakin, että olen tässä Sinnan syntymän jälkeen innostunut ja oikein aktivoitunutkin kokeilemaan uusia reseptejä niin ruokien kuin leivonnaistenkin parissa. Empä olisi moista uskonut tapahtuvan! Aiemmin en nimittäin viihtynyt keittiössä kuin tasan sen verran, mitä spagetin, makkaraperunoiden tai kanakastikkeen valmistamiseen meni aikaa. Kaikista parasta oli, mikäli ruuan sai työnnettyä vain uuniin ja se valmistui itsekseen siellä. Okei, vieläkään en nauti salaatin vääntämisestä (inhoan sitä pesemis-kuorimis-pilkkomis rumbaa) enkä todellakaan ole tässä kehittelemässä mitään puoltatoista tuntia vaativaa ateriaa, mutta nyt se kokkaaminen ja leipominen napostelee paljon enemmän kuin ennen.

Syytänkö tästäkin äitihormoneita? ;) Oli syy mikä tahansa, on ollut vallan mukavaa hääräillä keittiössä! Useimmiten Sinnakin viihtyy sitterissä istuskellen mun seurana, kun selostan kokkiohjelmien tapaan pikkumurulle (aka yleisölleni), mitä seuraavassa vaiheessa tehdään ja näytän samalla ruoka-aineksia, joita seuraavaksi aletaan käsittelemään.

Mulla on aika paljon ruoka-aineallergioita ja sen lisäksi oon jonkin verran kranttu eli nirsoilija. Jonkin verran suppea on siis ollut tuo meikäläisten ruokavalio ja arjessa pyöriteltävien ruokien määrä... Nyt oon kuitenkin rohkaistunut kokeilemaan joitakin allergiaa aiheuttavia ruoka-aineita mukaan aterioihin - hyvin kypsytettynä, jotta allergeenit poistuisivat. Näin olen saanut lisättyä esimerkiksi porkkanan ruokavaliooni. Sitä onkin viime kuukausina popsittu oikein ahkerasti. ;)

Tässä muutaman kuukauden aikana kun on tullut kokeiltua yhtä sun toista reseptiä, on sieltä joukosta muutamia helmiäkin löytynyt. Ajattelinkin, että jakaisin teillekin näitä hyväksi havaitsemiani reseptejä täällä blogin puolella. Tykkään itse lueskella blogeista hyvistä, helpoista ja nopeista arkiruoista sekä tietysti niistä herkullisista jälkiruoistakin. Itse asiassa suurimman osan resepteistä olen bongannut blogeista. Tämän postauksen kuvista saattekin esimakua tuleviin reseptipostauksiin... :)

Meikäläisen tekeleet ei kyllä ulkonäöllä hurmaa, mutta maku on ollut näissä lempparitekeleissä kohdallaan. Mut hei, näin kotiköökin puolella onneksi vallitsee rentous tuossa ulkoasussa; eli ei se ulkonäkö, vaan se maku!

ps. Päivitin banneria uusiksi, en vaan ole ihan varma, pidänkö siitä tuollaisena... Mitä mieltä ootte? Ideoita banneriin?

Synnytyskertomus osa 3

Aiemmat osat löydät täältä 1 ja täältä 2.

Epiduraalia rupesin siis kätilöltä pyytämään (lue: rukoilemaan). Koska vaadittu 4cm oli auki, hän kutsui anestesialääkärin paikalle. Kätilö varoitteli mua jo etukäteen, että epiduraalin pistävä lääkäri on eri kulttuurista lähtöisin (lue: ulkomaalainen) eikä hän välttämättä ole kovin kohtelias enkä välttämättä saa selvää hänen puheestaan. Ihan hyvä, että kätilö "varoitti" mua lääkäristä, sillä kun mieslääkäri saapui paikan päälle, hän oli todella tyly ja tympeä, enkä todellakaan saanut mitään selvää hänen sanoistaan, vaikka hän suomea puhuikin, kätilö tulkkasi kokoajan vieressä. Jotenkin sitä kipeänä ja tuskissaan toivoisi tietysti ystävällistä kohtelua, mutta häneltä sitä ei kyllä herunut! :D

Oli kamalaa maata siinä sängyllä, kun sanottiin, että nyt ei saa liikkua milliäkään, kun laitetaan piuhat ja piikit paikoilleen. Mietin, miten ihmeessä voin pysyä täysin liikkumatta, jos supistus iskee päälle?! Epiduraalin laittaminen sattui, mutta eri tavalla kuin normaali kipu. Onneksi lääkäri sai sen nopeasti laitettua ja aika pian puudutus alkoi vaikuttamaan. Samalla sain oksitosiinia supistuksia jouduttamaan ja avautumista nopeuttamaan. Sain kätilöltä käskyn pötkötellä ja koittaa nukahtaa edes hetkeksi. Nukahtaminen ei onnistunut, olin kai niin levoton ja jännittynyt, mutta jonkinlaisessa horroksessa makasin siinä sängyllä. Mies veti sikeitä viereisellä penkillä. Tuijotin kelloa ja mietin, kauankohan tässä vielä menee. Mieltä ylentävää oli epiduraalin seurauksena oleva katetrointi, jota jouduttiin tekemään, kun en saanut nousta sängystä ylös. Jälleen uusi kokemus!

Epiduraalin vaikutuksen alaisena mun piti kääntyä noin 20-30 minuutin välein toiselle kyljelle. Kun käännyin ensimmäisen kerran eli kun olin huikeat 25min ollut puudutettuna ja suurimmitta kivuitta, huomasin, että mulla tuntui vasemmalla puolella (jonka päällä olin maannut) puudutusta melkein kaulassa asti. Tietysti rupesin panikoimaan siinä, että puudutus leviää kurkkuun enkä saa henkeä ja mitä kaikkea ehdinkään siinä kuvitella, kun hälytin kätilön paikalle ja kerron tuntemuksista. Kätilö kutsui sen ei-niin-miellyttävän lääkärin takaisin, joka vaikutti todella ärtyneeltä siitä, että hän joutui tulemaan uudestaan. :D Hän kokeili kylmällä ja kostealla paperilla vasenta puolta kehostani ja kysyi "tuntuu? ei tunnu?" ja niiden välissä hoki "ei voi puutua tuolta!" ja osoitti rintakehääni kätilölle. Ööööö, olin vähän että niiiin, no enhän minä tiedä voiko puutua mutta puutuneelta tuntuu... Lopulta lääkäri päätti niin sanotusti vetää epiduraalia selästä vähän alemmas, jotta puudute laskeutuisi yläkehosta alemmas. Tämän jälkeen puutuneisuus helpotti vähän yläkehossa, mutta aika pian huomasin, että sen teho alkoi hiipua...

Kätilö lisäsi uuden annostuksen epiduraalia, mutta jo 20 minuutin jälkeen aloin olla aika tuskissani. Lääke ei siis enää auttanut kunnolla sen jälkeen, kun lääkäri sitä veti vähän alemmas. Tunsin puudutteenkin aikana supistuskivut häntäluun ja vasemman pakaran kohdalla pienillä alueilla. Ai saakutti, että se sattui! Jossain vaiheessa vauvan sykkeet laski liian alas ja kätilö teki jonkun toimenpiteen supernopeasti. Yhtäkkiä vaan painoi hälytysnappia, käski mun kääntyä muistaakseni kyljelleen ja otti verta. Sitten ne sykkeet itsestään palautui normaaliksi. Ei mitään hajua mitä siinä tapahtui tai miksi, säikähdin vaan ihan sikana.

No, tuskissaan siinä sitten jatkettiin odottelua ja pian kätilön mukaan oli jälleen aika tarkastaa tilanne. Olin nimittäin juuri sanonut hänelle, että "Hei mun pitäis päästä vessaan, niinku asioille!". Se oli kuulemma niin hyvä merkki, että ehkä olisin auennut jo lisää siitä 4 sentistä. Muistan vieläkin kätilön yllättyneen ja voitonriemuisen huudahduksen tilannetta tarkastaessaan: "Nyt tiiätkö mitä? Sä oot jo 8 senttiä auki! Nyt saatkin alkaa ponnistelemaan!" Meikäläinen oli tietenkin ihan pöllämystynyt, että parissa tunnissa oli tapahtunut noin paljon, että enhän mä nyt voi vaan alkaa ponnistamaan.. :D

Siinä sitä kuitenkin sitten ruvettiin valmistelemaan synnyttämistä. Koska se epiduraali ei tosiaan toiminut kunnolla, alkoi kivut olla melkoiset. Mulle laitettiin vielä jotain kohdunsuun puudutetta, mutta en kyllä hoksannut, että siitä ois hirveesti ollut apua. Muistan, että makasin kyljellään ja kätilö käski mun alkaa siitä vaan ponnistamaan. Mun mielikuvissa ponnistetaan aina selällään, vähän koholla ja jalat jossain härpäkkeissä. Mutta ei, kun siinä vaan kyljeltään, jalka oudosti koholla käsi sitä pitäen. :D

Oli tosi harmi, että meidän kätilön vuoro vaihtui juuri, kun mulla alkoi ponnistusvaihe. Hän siis lähti ja tilalle tuli joku topakka vanhempi kätilö opiskelijan kanssa. Kyllä, opiskelijan kanssa. Ou jes. He tulivat tsekkaamaan tilanteen, kätilö totesi jotain tyyliin "joo, hyvin oot auki, että ponnistelehan nyt siinä. Me käydään tuolla toisessa huoneessa hakemassa tarvikkeita." Olin ihan että WTF?!!? Katottiin miehen kanssa toisiamme (niin joo, mies oli herännyt jossain siinä mun tuskailun ja vessahädän kohdalla ja piti mua nyt kädestä kiinni) ja mietittiin, että eihän ne nyt hitto vieköön voi mua vaan jättää tänne yksin ponnistamaan, mitä jos se vauva vaan tulee ulos kun ne on jossain hiton toisessa huoneessa?! :D No menihän siinä krhm sitten vielä aikaa, että vauva pääsi ulos.

Ponnistusvaiheesta muistan sen, että mulla pyöri mielessä naapurin neuvo: "Ajattele, että oot kakkoshädällä vessassa. Silloin ponnistat oikein ja oikeasta paikasta." :DD Se neuvo mukanani siis ponnistelin menemään, sattui ihan hitosti, mies puristi mua kädestä (tai ehkä ennemminkin mä sitä) ja itki (jälkeenpäin kysyin syytä, kuulemma siksi, kun näki kuinka paljon mua sattui eikä pystynyt auttamaan mitenkään), mä taisin jossain vaiheessa ärähtää että "Älä perkele nyt itke ku sun pitää tukea mua!" ja sitten lempeämmin "Eiku itke vaan, ei se haittaa". Taisin olla jo aika sekaisin siinä vaiheessa. Mieleen jäi myös se, kuinka kätilö sanoi ainakin kolme kertaa synnytyksen loppuvaiheilla "Nyt täytyy kuule alkaa reippaasti ponnistamaan, vauvalla alkaa olla tukalat oltavat!". Tuli tosi kiva paniikki aina noista sanoista. Viimeisellä eli kolmannella kerralla kun kätilö tuon sanoi, mä jotenkin flippasin, kun ajattelin, että vauva ei kohta selviä hengissä tästä ja puskin minkä ikinä jaksoin. Sen jälkeen sainkin kivasti kehuja "Noin, nyt on vauvan pää jo ulkona, hyvä, ponnistappa vielä loputkin ulos!". Sitten vielä uudestaan ja plumpsis, vauva oli ulkona!

En muista, että Sinna olisi rääkynyt ihan hirveästi. Kaikki sillä oli kuitenkin hyvin, eli jotain ääntä sen on täytynyt päästää. Kätilö vei opiskelijan kanssa vauvan hetimiten putsattavaksi (mieheltä ei edes kysytty halukkuutta pestä vauvaa) ja sitä ennen taisi mies päästä leikkaamaan napanuoran. Sitten sain muruseni siihen lähelle ja tuijottelin sitä ihan rättipoikkiväsyneenä, ainoa ajatus siinä vaiheessa kun sain vauvan viereeni oli "Miksi tuo vauva näyttää niin tutulta?" jonka jälkeen katse lipui vieressä olevaan mieheen ja tajusin: Sehän näyttää ihan mieheltä!

Kätilön piti sitten opiskelijalle näyttää juurta jaksaen ja kaikessa rauhassa kaikki synnytyksen jälkeiset toimenpiteet, joten tikkailussa (jota ei onneksi tarvinnut paljoa!) ja jälkeisten tulemisessa yms. kului parisen tuntia. Sen jälkeen saatiin aamiainen huoneeseen, mä pystyin hädin tuskin istumaan, mutta nälkä oli niin kova, että vedin aamiaista kiduksiini kuin hullu. Niin joo, sen mä muistan, että koko yön kun supisteli ja kun ponnistelin, mua nälätti ja janotti ihan sikana. Onneksi oli pillimehuja ja patukoita mukana, vaikka siinä vaiheessa olisin jo kaivannut esim. leipääkin. Sitten meikäläinen kipusi pyörätuolin kyytiin vauva kapaloituna sylissä ja meidät vietiin synnyttäneiden osastolle, josta iltapäivällä päästiin perhehuoneeseen.

Loppujen lopuksi synnytys kesti noin 16 tuntia, eli selvisin aika nopeasti, etenkin kun ottaa huomioon, että synnytys käynnistyi lapsivesien menolla ja vain pari tuntia sen jälkeen supistuksen jo alkoivatkin ja kovenivat kokoajan. Mies oli kokoajan tukenani ja teki, mitä pyysin ja toi juotavaa ja syötävää aina kun halusin. Yllättäen koin kuitenkin, että myös kätilölläni oli suuri rooli synnytyksessä. Hän tsemppasi ja rohkaisi ja loi muhun uskoa tosi hyvin. Harmitti niin paljon, että hänen täytyi lähteä juuri kun "homma alkoi olla paketissa". Mulle ei jäänyt synnytyksestä traumoja, mutta kyllähän se sattui ihan hitosti! :D Onneksi se on kuitenkin nyt ohi ja saan nauttia tuosta pienestä murusta masun tällä puolella.

Sellainen synnytyskertomus! :) Heräsikö kysymyksiä? Tykkäsittekö lukea näitä?

HBD to me

Kääk, ikämittari pompahti taas asteen verran ylöspäin tänään, kun täytin 27 vuotta... Aamulla, tai oikeastaan jo aamuyöstä, herätessä olo olikin heti semisti vanhempi ja silmäpussit selvästi suuremmat, hehh. Sinna kuvitteli nimittäin jo kello 5.30 huiteilla, että taitaa olla jo aamu ja heräsin pinnasängystä kuuluvaan iloiseen kälätykseen ja pyörimiseen. Onneksi sain neidin kuitenkin vielä uudestaan nukkumaan, vaikka itse vain torkahtelin heräämiseni jälkeen, kunnes kasin maissa luovutin ja nousin ylös. Päivästä näyttää tulevan melko sateinen ja synkkä, mikäs synttärikeli se tämmöinen oikein on, häh?! Vitsailen aina, että oon todellinen kesän lapsi, koska mun syntymäpäivästä alkaa virallisesti kesä - no ei ainakaan säiden puolesta enää nykyään. ;)

Mulle on tullut Sinnan syntymän jälkeen suurehko vimma leipomiseen ja ruuan laittoon ja yleensäkin uusien reseptien kokeilemiseen, joten suunnittelin jo muutaamaa viikkoa ennen synttäreitäni, että leipaisen muutaman uuden herkkureseptin valmiiksi pakkaseen ja kutsun sitten hyvällä syyllä kamuja ja perhettä meille herkuttelemaan synttäreiden merkeissä. :) Niitä vietettiinkin menneenä viikonloppuna oikein urakalla, kun suurin osa poppoosta joutuikin perumaan tulonsa lauantaina ja siirtämään sen sunnuntaille. Grillailtiin aurinkoinen ja lämmin lauantai meidän takapihalla pienen kaveriporukan kesken ja kahviteltiin eilen loppujen kanssa. Huhh, mikä viikonloppu! Sinna oli niin reipas, kun jaksoi kahtena päivänä seurustella pitkät pätkät ja hengailla monessa eri sylissä. Voin vain kuvitella, kuinka pientä on mahtanut viikonlopun jäljiltä väsyttää, kun meitä aikuisiakin ramaisi tavallista enemmän. Kivaa oli kuitenkin ja aina on mukava yhdessä vähän juhlia ja herkutella! Tämä alkuviikko otetaan kuitenkin ihan iisisti ja palaudutaan rauhassa juhlahumusta.

Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi toivomani lahjakortin kasvohoitoon, ihanaa! Olen tainnut viimeksi häiden alla käydä kosmetologilla, eli muutama vuosi sitten, hups... Varaan siis jollekin päivälle aikaa ihan vain itselleni ja pienelle hemmottelulle ja jätän Sinnan ja miehen nauttimaan kahdenkeskisestä laatuajasta keskenään. :)

No, sadetta tai ei, se on kesä nyt! Ihmeellistä kyllä, oli meinaan sen verran kylmä toukokuu, ettei meinaa uskoa kesän jo saapuneen. Noin niinkuin kalenterin mukaan. Säässä olisi todellakin vielä parantamisen varaa. Saa nähdä, tuleeko hurjat helteet heinä-elokuun puolella, kun nyt on niin kylmää.

Oliko teillä juhlahumuinen viikonloppu? Meillä ei ollut tänä vuonna poikkeuksellisesti yhtään valmistujaisia juhlittavana, mutta myöhemmin kesällä päästään sentään juhlistamaan pikkuveljeni ripiltä pääsyä. :)

Meidän cool kesätypy! Kuolat suusta valuen of course.