Blasco peittää ja pelittää!

Lähdin katsastamaan Stockalle Joe Blascon meikkivoiteiden valikoiman, kun sain suosituksia meikkivoiteen hyvästä peittävyydestä ja sopivuudesta rasvaisellekin iholle. Kappas vain, kuin tilauksesta Blascon hyllyjen luona päivysti meikkisarjan asiantuntija. Hän pyysikin, saisiko kokeilla kasvoilleni paria eri sävyä, jotta nähdään, kumpi on minulle parempi (ja kumpi enemmän mieleeni, toinen kun oli vaaleampi ja toinen tummempi). No, kiire kun ei ollut, niin suostuin ja istahdin penkkiin. Siinä vierähtikin sitten reilu puoli tuntia... Kasvoilleni loihdittiin nimittäin kaikki mahdolliset Blascon tökötit, olisin voinut lähteä sillä meikillä vaikka juhliin. :D Siinä meikkihuumassa "hairahduin" sitten ostamaan meikkivoiteelle kaveriksi tuollaisen kuvissakin näkyvän valopuuterin. Ei mikään huono tuote tuokaan, muttei ihan niin tuiki tarpeellinen kuin se meikkivoide.

Päädyin niistä vaaleammasta ja tummemmasta meikkisävystä siihen tummempaan -ettei varsinkaan kevättä kohti mentäessä iho näyttäisi liian kalpealta. Meikkaaja vinkkasi myös, että kannattaa kokeilla meikin levitystä sekä kastellulla että kuivalla meikkisienellä ja tarkastella eroja. Olenkin tykännyt sutia kostealla sienellä vähintäänkin nuo leuan rajat ja aina silloin kun naama ei kuki mitään näppyjä, riittää sellainen ohuempi "vesi-meikki"kerros hyvin koko kasvoille.

Meikkivoide on toiminut tässä kuukauden käytössä oikein hyvin, peittää kuin unelma. En tiedä johtuuko puuterin ja/tai kosteusvoiteen heikkoudesta, kun kiilto meinaa vieläkin aika herkästi puskea meikin alta esiin. Meikäläisellä on sellainen tosi ärsyttävä iho naamassa; rasvoittuu ja kiiltää herkästi.

Valopuuteria en ole arkipäivisin jatkuvasti käyttänyt, pitänee vielä opetella sen käyttöä täsmäpaikkoihin, kuten silmien ulkoreunoille, nenän viereen jne. Ettei ihan koko kasvot loista. ;)

Onkos siellä muita Blascon tuotteita fanittavia? Oman Lumenen puuterini loppuessa ajattelin kokeilla sitä Blascon jättikokoista (ja jättiriittoisaakin toivon mukaan) puuteria. Oli se kyllä ihan tajuttoman iso purnukka, ei tarvi edes haaveilla semmosen mahtumisesta pieneen laukkuun mukaan. ;)

Reheveille

Ihanaa, viikonloppu! Olin ihan äimänä, kun heräsin aamulla ilman kellon pirinää siihen, että on jo valoisaa. Nukahdin eilen illalla jo ennen yhtätoista, vaikka suunnitelmissa oli maraton How I Met Your Mother 7. tuotantokauden kanssa (joka tipahti eilen postiluukusta). Noh, siinä tuli sitten nukuttua ilmeisesti kertyneitä univelkoja pois, kun silmät auki saatuani katsahdin kelloa ja se näytti jo yhdeksää.

Ja se, miksi olin herätessäni ihan äimänä, johtunee siitä, että kaikki tammikuun viikonloput menivät reissatessa tai aamu-menoissa, joten oli kummallista herätä kotona omassa sängyssä piiiiiitkästä aikaa ihan rauhassa. Jatkoin siis samalla mentaliteetilla ja söin raaaaaaauhassa aamiaisen, puin hitaaaaasti vaatteet päälle ja lähdin maleksimaan koirien ja miehen kanssa lähimetsään. Ulkona oli kunnon lumipyry, mutta melko lauhaa. Just passeli keli metsälenkille.

Lenkin jälkeen olen selaillut netistä muutamia lentoja kahdelle eri reissulle, jotka olisi tarkoitus huomenna lyödä lukkoon - toinen tyttökavereiden kanssa ja toinen sukulaisten kanssa. Matkojen suunnittelu ja odottaminen on niin kutkuttavaa!

Päätettiin viime viikonlopun Lappeenranta-reissun jälkeen miehen kanssa, että tänä lauantaina lähdetään kaksistaan treffeille -reheveille oululaisittain. Käydään syömässä jossain ja katsastamassa komedia leffapoppareiden kera.

Seuraavaksi pitäisikin alkaa laittautumaan edustuskelpoiseksi ihmisten ilmoja varten - vaikkakin näissä pinkeissä pyjamahousuissa on just kivan rento istuskella sohvalla. ;) Huippista lauantaita teillekin ihanat!

Kuvat on Kuusamosta.

Uuden vuoden häissä

 

Vilautampas tässä vihdoin ja viimein muutaman kuvan ystävieni häistä, joita tanssittiin uuden vuoden aattona. Nuoripari sanoi tahdon kauniissa Oulun Tuomiokirkossa, jossa allekirjoittanutkin on lausunut tuon maagisen sanan. Oli siis vähintäänkin nostalgista ja tunteita nostattavaa kävellä jälleen noita käytäviä pitkin. Nyt sain istua vieraana penkkiin ja kuvitella morsiamen jännitystä ennen h-hetkeä ja fiilistä alttaria kohti kävellessä.

Harmillisesti sää ei ihan suosinut hääparia (tai lähinnä heidän kuvaustoiveitaan), sillä uusi vuosihan oli meillä(kin) päin lähes lumeton. Ystävämme olisivat halunneet ottaa hääkuvat ulkona, kaunista lunta ja talvea vasten, mutta kun hääpäivä koitti, maa oli musta. Onneksi kuitenkin päivällä alkoi sataa lunta ja alkuiltaan mennessä sitä oli tullut sen verran, että hääpari oli kuvaajansa kanssa käynyt ottamassa muutaman ulkokuvan.

Itse seremonia kirkossa oli yllättävän lyhyt siihen nähden, että veikkaan sen kestäneen suunnilleen saman verran kuin meidänkin vihkiminen. Ehkä se aika sitten tuntuu jähmettyvän, kun seisoo kaikkien nähtävillä kirkon edessä ja sydän hakkaa kurkussa asti ja kädet hikoaa. :)

Morsian oli ihan huikean kaunis hääpuvussaan! Sulhanen puolestaan oli pukeutunut komeaan poliisien juhla-asuun. Itse hääjuhlista en montaa kuvaa räpsinyt ja nekin varsin kehnoja. Häitä vietettiin Toppilassa Allin Matala nimisessä ravintolassa, joka oli tunnelmaltaan ja valaistukseltaan mitä otollisin uuden vuoden häitä ajatellen; sisällä oli lämmin ja himmeä valaistus ja ulkona vilvoitellessa näki hyvin raketit. Alla valokuvaajan ottama kuva tutuista tyypeistä, jotka muka hempeili tanssilattialla. ;)

Huumoria tiistaihin

Tänään ajattelin vaihtaa raskaasta aiheesta iloisempaan ja mikäs toisi paremmin hymyn (ainakin meikäläisen) huulille, kuin meidän ihanat Cira ja Filja -ja tämän talven ajan tietysti myös ihana Sohvi (Filjan äiti), joka kyläilee meillä valjakkokauden ajan. Nämä kuvat on otettu viime mökkireissulta, parin viikon takaa. Pääosassa Cira.

Tässä kuvassa oleellista ei ole se, mitä näkyy etualalla, vaan se, mikä kaivautuu taka-alalla lumihankeen..

Höhhöhhöö, kaverit ei löydä mua täältä hangesta...

Yy kaa koo nyt... Kaveriiiiiit, wädzääm!

Heeei, mihin te meette, mä oon täällä! Kukkuu!

Etteks te nähny mun piiloutumistemppua... Kamut hei..?

Huoh.

Elämästä

Vaikka pyrinkin pitämään tämän blogini aihepiiriltään kevyenä ja tunnelmaltaan iloisena, ei tietenkään aina voi välttyä surua tai stressiä kohdatessa tarpeelta purkaa ahdistusta tänne. Onhan tämä oma blogi kuitenkin eräänlainen päiväkirja, joskin sen sisällön näkyessä kaikille tulee enemmän miettineeksi, mitä uskaltaa, kehtaa ja haluaa kirjoitella. Nyt kuitenkin halusin muutamalla rivillä kertoa omia alkuvuoden mietteitäni ja arvannettekin, että tarkoitan sillä läheisen ystäväni poismenoa.

En ollut ennen tätä menettänyt aikuisiällä ketään itselleni todella läheistä ihmistä (mummuni lähti jo kun olin lapsi ja sen surun käsittelin lapsen tavoin), joten en tiennyt yhtään, miten olisin suru-uutisen jälkeen ollut; tuntui väärältä katsoa telkkaria, tuntui väärältä vain itkeä ja tuijottaa seiniä, tuntui väärältä iloita ja väärältä valittaa surusta. Onneksi pystyimme tukemaan mieheni kanssa toinen toisiamme, sillä ystävä oli yhteinen ja puhuimmekin paljon siitä, mitä ystävämme haluaisi meidän tekevän. Muistelimme, mitä kaikkia muistoja meille oli ehtinyt kertyä ja mitä kaikkea ystävämme oli meille opettanut.

Pari päivää suru-uutisen jälkeen kuulimme, että ystävämme oli sanonut ennen ikiuneen nukahtamistaan, että "Elämistä ei saa lopettaa, elämän tulee jatkua.". Lausahdus sopi niin hyvin ystäväni suuhun ja kunnioittaakseni hänen toivettaan ja häntä, olen yrittänyt muistaa nämä sanat silloin, kun ikävä ja suru tuntuvat suurelta. Kuvittelen, että hän katselee tänne alas meitä hymyssä suin ja seuraa, kun jatkamme hänelle(kin) tärkeitä koiraharrastuksia ja pidämme huolta toinen toisistamme.

Yritän ottaa ystäväni rohkeudesta ja elämänilosta mallia ja pyrin katkeruuden sijaan ajattelemaan, kuinka onnekas olinkaan, kun ehdin tutustua häneen ja olla osana hänen elämäänsä - ja hän minun.

Tämän kaiken kirjoittaminen tuntuikin itse asiassa vallan terapeuttiselta. Tähän on hyvä lopettaa, kiitos vielä teille tuestanne, jota osoititte taannoiseen kirjoitukseeni aiheesta! ♥