Mielessä on jo pidempään kytenyt ajatus synnytyksen kirjoittamisesta. Vaikkei oma synnytyskokemukseni aiheuttanut mitään traumoja, koen tämänkaltaisten, suurten, kokemusten auki kirjoittamisen hyvin terapeuttiseksi. Muistellessa tapahtumia ja kirjoittaessa niistä sekä silloisista tuntemuksista, saa käytyä hyvin läpi koko tapahtumaketjun. Kaikki eivät toki synnytyksestä halua lukea, mutta koska teiltä tuli toiveita synnytykertomuksesta, rohkaistuin sellaisen rustailemaan. Skipatkaa siis tämä postaus, mikäli aihe ei nappaa! ;) Kirjoittelin tämän enemmänkin fiilis-pohjalta; en niinkään kellonaikaa seuraavana tapahtumaketjuna, vaan enemmänkin miltä missäkin vaiheessa tuntui tai miten itse koin asiat.
Maanantaina 2.2.2015 heräiltiin miehen kanssa hyvin nukutun yön jälkeen rauhassa, miehellä alkoi työt maanantaisin vähän myöhemmin. Aamulla wc:ssä käydessä huomasin, että limatulppa oli irronnut. Sanoin siitä miehelle tyylillä "Nyt lähti näköjään limatulppa, eli synnytys voi käynnistyä parin tunnin - parin viikon sisällä, ei siis enää kovin kauaa jos menee kaks viikkoa enää!". Koska mulla ei loppuraskauden aikana ollut mitään viitteitä tai merkkejä siihen, että synnytys olisi lähellä käynnistyä, olin iloinen, että edes jokin konkreettinen viite tuli siitä, että synnytys siintää lähitulevaisuudessa.
Mies lähti töihin, mutta ennen sitä kävi vielä puhelemassa vauvalle masun läpi, että "Älä tule vielä tällä viikolla ulos sieltä, kun iskällä on töitä.". Oltiin siis sovittu, että koska vauva todennäköisesti tulee yli lasketun ajan (siis meikäläisen mielestä :D), mies aloittaa isyyslomansa vasta seuraavalla viikolla. Jäin koirien kanssa kotiin, en muista mitä tein ennenkuin menin pötköttelemään sänkyyn. Otin karkkia ja ipadin mukaani ja aloin katselemaan Orange is the new black -sarjaa Netflixistä. Siinä kaikessa rauhassa makoilin, olo oli ihan normaali, kun yhtäkkiä tunsin, että jotain alkaa pian valumaan... Tuumasin siinä, että "Jaa, sitä limatulppaa varmaan tulee vielä" ja nousin lähteäkseni vessaan. Sinne päästyäni tieto oikeasti iski tajuntaani - lapsivedet meni, rupesin hokemaan ääneen "eijeijeijei!", "ei vielä, ei vielä!" ja "voi paska, apua!". :D Noita mantroja hoin aikani, kunnes yhtäkkiä muistin, että munhan käskettiin mennä makuuasentoon, jos lapsivedet menee. Vauvan pää kun ei viime neuvolakäynnillä ollut kiinnittynyt.
Ryntäsin paniikissa takaisin sänkyyn, pyyhkeen kanssa, ja soitin tärisevin käsin miehelle töihin. Mies onneksi vastasi heti ja rääyin puhelimeen jotain tyyliin "Nyt meni lapsiveet, tuu äkkiä kotia!!!". Mies siihen, että "Mitä, eihän ne nyt vielä voi, eihän laskettu aikakaan oo vielä ja mulla on työt kesken!" :DD Onneksi tajus äkkiä lähteä tulemaan. Soitin äitiyspolille seuraavaksi, josta käskivät soittaa ambulanssin hakemaan ja pysyä makuullaan. Siinä vaiheessa alkoi kamala tärinä ja vapina. Muistan, että tärisin ihan holtittomasti, kun makasin yksin siinä sängyllä (onneksi sentään Filja kainalossa). Mietin, että tää ei mennyt yhtään niinkuin olin suunnitellut; olin ajatellut, että synnytys käynnistyy supistuksilla ja tehnyt listan itselleni ja miehelle niistä kivunlievitystavoista, joita voisin kotona kokeilla, ennekuin on pakko lähteä sairaalaan. Nyt en voinut edes pakata sairaalakassia valmiiksi, kun ei saanut nousta ylös. Oli ihan sikaturhauttavaa ja stressaavaa vain maata ja odottaa - sen tärinän kanssa. Mietin myös, että nyt joudun olemaan koirista ihan kauhean kauan erossa, kun ne olivat parin päivän päästä lähdössä Ruotsiin valjakkokisoihin ja mä joutuisin niistä jo nyt eroon.
Odottelin viitisen minuuttia, ennen kuin soitin ambulanssin. En halunnut, että ambulanssi ehtisi meille ennen miestä. Halusin, että mies ehtii ensin ja voi pakata sairaalakassin ja laittaa koirat valmiiksi miehen veljeä varten, joka lupasi hoitaa koirat, kun lähtö synnärille tulee. Ajattelin jotenkin, että ambulanssi tulee nopeasti, mutta loppujen lopuksi sain odotella sitä soiton jälkeen noin 40 minuuttia. :D Miestä ja lanssia odotellessa mun vanhin pikkuveli soitti mulle. Vastasin puhelimeen pienessä paniikissani, hänellä oli jotain asiaa, johon minä totesin "mullakin on asiaa, meni just lapsivedet, makaan sängyssä ja ootan ambulanssia". Veljellä meni vähän pasmat sekaisin. ;) Piti sitten mulle seuraa puhelimen välityksellä sen aikaa, että mies tuli kotiin.
Mies tuli siis piiiiiiiiitkältä tuntuvan ajan jälkeen kotiin, juoksi kuin päätön kana ympäri taloa, kun minä huutelin listalta tavaroita, joita piti pakata mukaan. Ajattelin välillä, että ei tää oo todellista, oikeastiko tässä nyt lähdetään synnyttämään. Tärinä jatkui. Muistan, että huusin miehelle monta kertaa pakkauksen lomassa, että "Mulla ei oo ees alushousuja jalassa kun ne kastu ku ne lapsiveet meni nii en mä halua lähteä ambulanssiin ilman housuja!" :DD
Sitten tuli ambulanssi, mies laittoi koirat häkkiin, kun olin hyvästellyt ne itku kurkussa. Sanoin niille, että "Mamia vähän pelottaa nyt, kun pitää lähteä synnyttämään, mutta eiköhän se ihan hyvin mee ja sitten kohta nähdään. Olkaa reippaita reissussa!". Oli ihan kamalaa jättää ne kotiin, kun pelotti ja olisi pitkä aika siihen, että taas nähtäisiin. Lanssista ulostautui kolme tyyppiä; yksi oli kätilö, toinen hoitaja ja kolmas ööö ajoi ambulanssia? :D Ensin tiedusteltiin mun vointia ja muuta asiaan kuuluvaa, sitten mietittiin, miten mut saataisiin paareille kun en saanut nousta edes sen vertaa, että olisin kaksi askelta kävellyt paarien päälle eteiseen. Meidän makkari kun on vähän ahdas, niin meinasi tulla ongelmia. No, lopulta mut saatiin paareille ja siitä ambulanssiin. Meidän ihana naapuri oli pihalla itku kurkussa, kun mua kannettiin. En tiedä luuliko se, että mulla on jokin hätänä, joten huikkasin sille tekoiloisesti "Ei mitään hätää, vauvan pää ei oo kiinnittyny, nii siks mut viedän lanssilla!" ja vilkutin sille heipat.
Ambulanssissa musta otettiin verenpaineet ja vissiin hemoglobiini ja muutamia esitietoja. Äiti soitti siinä ajomatkan aikana, pikkuveli oli sille soittanu tai laittanu viestiä, että oon ambulanssissa. Mama siinä vähän paniikissa soitteli sitten, että mitä ihmettä on tapahtunut, kunnes kerroin, että tässä ollaan "vaan" matkalla synnyttämään... Tuijottelin ambulanssin seiniä ja kattoa siinä maatessa ja mietin, että "Tässä sitä nyt mennään..." Jännitti jo ihan mukavasti. Mies istui edessä ambulanssikuskin kanssa ja jutteli mukavia. Oli jotenkin epätodellinen olo.
Sairaalan edessä mut kärrättiin paareilla sisään ja piiiiiiitkän käytävän päähän jollekin osastolle, jossa odotellaan synnärille pääsyä. Mietin, että "Hitto tää käytävä on pitkä, onneks mun ei tarvinnu kävellä tätä jossain supistustuskissa!". Lopulta päästiin perille osastolle ja mua ja vauvan tilannetta alettiin tutkia.
To be continued.. ;)
Mies lähti töihin, mutta ennen sitä kävi vielä puhelemassa vauvalle masun läpi, että "Älä tule vielä tällä viikolla ulos sieltä, kun iskällä on töitä.". Oltiin siis sovittu, että koska vauva todennäköisesti tulee yli lasketun ajan (siis meikäläisen mielestä :D), mies aloittaa isyyslomansa vasta seuraavalla viikolla. Jäin koirien kanssa kotiin, en muista mitä tein ennenkuin menin pötköttelemään sänkyyn. Otin karkkia ja ipadin mukaani ja aloin katselemaan Orange is the new black -sarjaa Netflixistä. Siinä kaikessa rauhassa makoilin, olo oli ihan normaali, kun yhtäkkiä tunsin, että jotain alkaa pian valumaan... Tuumasin siinä, että "Jaa, sitä limatulppaa varmaan tulee vielä" ja nousin lähteäkseni vessaan. Sinne päästyäni tieto oikeasti iski tajuntaani - lapsivedet meni, rupesin hokemaan ääneen "eijeijeijei!", "ei vielä, ei vielä!" ja "voi paska, apua!". :D Noita mantroja hoin aikani, kunnes yhtäkkiä muistin, että munhan käskettiin mennä makuuasentoon, jos lapsivedet menee. Vauvan pää kun ei viime neuvolakäynnillä ollut kiinnittynyt.
 |
| Pari tuntia synnytyksen jälkeen. <3 |
Odottelin viitisen minuuttia, ennen kuin soitin ambulanssin. En halunnut, että ambulanssi ehtisi meille ennen miestä. Halusin, että mies ehtii ensin ja voi pakata sairaalakassin ja laittaa koirat valmiiksi miehen veljeä varten, joka lupasi hoitaa koirat, kun lähtö synnärille tulee. Ajattelin jotenkin, että ambulanssi tulee nopeasti, mutta loppujen lopuksi sain odotella sitä soiton jälkeen noin 40 minuuttia. :D Miestä ja lanssia odotellessa mun vanhin pikkuveli soitti mulle. Vastasin puhelimeen pienessä paniikissani, hänellä oli jotain asiaa, johon minä totesin "mullakin on asiaa, meni just lapsivedet, makaan sängyssä ja ootan ambulanssia". Veljellä meni vähän pasmat sekaisin. ;) Piti sitten mulle seuraa puhelimen välityksellä sen aikaa, että mies tuli kotiin.
Mies tuli siis piiiiiiiiitkältä tuntuvan ajan jälkeen kotiin, juoksi kuin päätön kana ympäri taloa, kun minä huutelin listalta tavaroita, joita piti pakata mukaan. Ajattelin välillä, että ei tää oo todellista, oikeastiko tässä nyt lähdetään synnyttämään. Tärinä jatkui. Muistan, että huusin miehelle monta kertaa pakkauksen lomassa, että "Mulla ei oo ees alushousuja jalassa kun ne kastu ku ne lapsiveet meni nii en mä halua lähteä ambulanssiin ilman housuja!" :DD
 |
| Muutaman tunnin ikäinen muru <3 |
Ambulanssissa musta otettiin verenpaineet ja vissiin hemoglobiini ja muutamia esitietoja. Äiti soitti siinä ajomatkan aikana, pikkuveli oli sille soittanu tai laittanu viestiä, että oon ambulanssissa. Mama siinä vähän paniikissa soitteli sitten, että mitä ihmettä on tapahtunut, kunnes kerroin, että tässä ollaan "vaan" matkalla synnyttämään... Tuijottelin ambulanssin seiniä ja kattoa siinä maatessa ja mietin, että "Tässä sitä nyt mennään..." Jännitti jo ihan mukavasti. Mies istui edessä ambulanssikuskin kanssa ja jutteli mukavia. Oli jotenkin epätodellinen olo.
Sairaalan edessä mut kärrättiin paareilla sisään ja piiiiiiitkän käytävän päähän jollekin osastolle, jossa odotellaan synnärille pääsyä. Mietin, että "Hitto tää käytävä on pitkä, onneks mun ei tarvinnu kävellä tätä jossain supistustuskissa!". Lopulta päästiin perille osastolle ja mua ja vauvan tilannetta alettiin tutkia.
To be continued.. ;)
