Rakenneultrassa

Käytiin toissa viikolla rakenneultrassa. Käynti jännitti sekä vauvan terveyden kannalta (onhan kaikki hyvin jne) että vauvan sukupuolen selviämisen kannalta. Sain aika hyvin pidettyä hermoni kasassa ultra-aikaan saakka, mutta kun istuskelimme miehen kanssa odotusaulassa, kaiken maailman ajatukset lähtivät kulkemaan omia polkujaan... Mitä jos vauvalla todetaan jotain olevan vialla? Mitä se voisi olla ja mitä sitten tekisimme? Kumpikohan hän on - tai suostuukohan hän edes paljastamaan sitä meille?

Kaikki ne hetket, kun ultrahoitaja kuvasi vauvan aivoja, sydäntä, selkärankaa jne olivat niiiiiiiiin pitkiä ja tuskallisia! Hoitaja oli aivan hiljaa ja vain katseli eikä sanonut mitään. Minä sitten puolipaniikissa kyselin kokoajan "Näyttääkö kaikki normaalilta?", "Eihän siellä ole mitään outoa?"... Vasta loppuvaiheilla älysin edes mainita koko sukupuoli-asiaa! Kun sen sitten saimme kuulla, en voinut uskoa korviani, niin iloisesti yllättynyt ja onnellinen olin! Kätilökin käväisi huoneessa varmistamassa asian (kuvasi samalla sydämen suonet, joita vauva piilotteli hoitajalta), joten 2 alan ammattilaista on nyt povannut meille, kumpi sieltä onkaan tulossa. Ja tyttöhän sieltä olisi kuulemma meille tulossa! ♥

Kun oltiin saatu muutamat ultrakuvat kouraan ja onnittelut tyttö-uutisesta ja lähdettiin kävelemään autoa kohti, pillahdin itkuun keskellä katua. Sopersin miehelle jotain sellaista kuin "Mä en oikeesti voi uskoa, että mää saisin tytön! Mun ei tarvi enää leikkiä pikkuautoilla!" :D Kolmen pikkuveljen kanssa kasvaessa ja eläessä on tosiaan nuo poikien lelut ja leikit tulleet tuttuakin tutummiksi. Nyt tulee tutuksi myös tyttöjen leikit ja lelut (no tietystihän ne tuli tutuksi myös silloin kun itse olin pieni ja leikin ;). Mieskin oli onnesta soikeana, hänelläkään ei ole siskoa, joten meidän poikavaltaiset perheet saavat nyt täydennystä pienestä prinsessasta! Niin, ellei hän päätäkin vielä muuttua pojaksi tässä matkan varrella. :D

Saatiin vielä yksi ultra-aika joulukuun tienoille, kun mennään tarkistamaan mun istukan sijaintia. Se oli nytkin oikein hyvin takana, mutta osa oli ihan hippusen alhaalla, niin varmuuden vuoksi tsekataan vielä myöhemmin, ettei se ole siirtynyt raskauden edetessä väärään paikkaan. Kaikki oli siis rakenneultrassa oikein hyvin sekä vauvalla että mulla ja tässä vaiheessa pikkuisen kokoennustekin oli miellyttävän maltillinen. Kovasti kehuivat sekä hoitaja että kätilö mun kudoksia... :D Eli vauvan kaikki osat näkyi ultrassa tosi hyvin. Oli kiva kuulla, että en oo läski, mutta mulla on löysät kudokset. :DD

Ultrassa käynnin jälkeen mun oli ihan pakko päästä heti paikalla ostamaan jotain tyttömäistä meidän tulokkaalle. Kuvissa vilahtaakin ultran jälkeiset ostokset; ensimmäinen pussilakana pienelle, oma hupullinen kylpypyyhe ja soittolelu. Niiiiiin hellyttäviä ja nuo norsukuosit - ne on kolahtanu muhun ihan kympillä! Meillä on miehen kanssa samanlainen norsu-pussilakana mutta mustana, joten nyt ollaan koko perhe ihan norsuina. :D

Oon jo 3-vuotias!

Moi, vuff! Mun nimi on Cira ja täytin eilen 9.10.2014 jo 3 vuotta. Tai niin noi sanoo, mun mielestä se on enemmänki vasta 3 vuotta, oon kuitenki ikäisekseni niin aikuismainen ja kypsä. Jos vertaa esim. tohon mun Filja-siskoon, joka on 2-vuotias ja vielä ihan pentu. Mut mä oonki vähä kovempi muija!

Mami ja iskä kutsuu mua yleensä Ciraksi, erilaisilla äänenpainoilla tosin, mutta joskus oon myös Cira Perrrrkele! tai Cirppa tai Pupu tai Pöppänä. Mami sanoo monesti tosi nolosti mua Mamin rakkausvauvaksi. Siis hei oikeesti...

Mä oon luonteeltani aika omapäinen. Jos haluun ulos mun omaan valtakuntaan eli meidän takapihalle, niin mä teen sen kyllä selväksi. Ja äänekkäästi. Jos mua ei kiinnostais tulla sisälle sieltä, niin annan Mamin ja Iskän huudella mua tovin ennenku meen. Mut meen silti aina, koska mut on pienestä asti opetettu siihen, että käskyjä totellaan aina, ei vaan sillon ku mua huvittaa. Koska eihän mua useinkaan huvittais! No sit ne kehuu mua ku tottelen ja se on iha jees, kuhan eivät liikaa lääpi. Mä oon nimittäin myös tosi itsenäinen ja oman tieni kulkija. Tykkään vaellella omia reittejäni ja seikkailla ja nuuhkia hajuja, ku ollaan metässä tai mökillä Kuusamossa. Yleensä vaan mun Filja-sisko tuppautuu mun seuraan, ku se ei oikeen osaa olla yksin. On se välillä ihan jeeskin mennä yhessä metissä.  

Älliäki multa löytyy melkosesti. Tai niin ne aina sanoo. Oon nopee oppimaan uusia asioita. Ja mulla on aika isot korvat, jotka sain perintönä mun Mantra-mummulta ja oon aika hoikkeli niinku mun Wilma-äiti, mut ei noi jutut vissiin haittaa, ku Mami ja Iskä sanoo aina, että oon silti tosi kaunis. En pärjää näyttelyissä Filja-siskolle, mut se ei kyllä mua yhtään haittaakaan ku noi valjakkotouhut on enemmän mun juttu ku turhanpäivänen pööpöily kehässä. Tosin tykkään poseerata sillon ku Mami tulee semmosen mustan kapistuksen kanssa lähelle. Se piippaa ja inisee ja kehuu hulluna aina ku vähä väläytän hymyä sen kapistuksen eessä. Mami on välillä vähän outo. Mut se on mun Mami ja vaikka mua välillä vähän ärsyttää, kun se kaappaa mut rapsutukseen syliinsä, nii se on mulle ykkönen. Iskä ja Filjaki on mun laumaa ja mä puolustan aina mun laumaa.

Lenkeillä käynti on huippua, mä aina väijyn, että tulisko joku neighbourhoodin dogi jostain vastaan, että voisin vähä haastatella sitä. Mami ja Iskä ei tykkää siitä yhtään, mut ne ei vaan tajuu. Mä tykkään vähä haastatella muita koiria ja joskus mun pitää iha vaa komentaa niitä pysymään kaukana, että ne ei tuu liian lähelle mun laumaa. Mun tehtävä on suojella myös Filja-siskoo, ku se on pienempi ja se on vähä urvelo. Niinku puistollakaan se ei oikeen uskalla puolustaa itteensä niiltä poikien humpsutuksilta, nii mä meen sit aina väliin ja ärjyn niille pojille.

Mun parhaita kavereita on Filjan lisäksi Sohvi (se on Filjan äiti ja aika pähee muija), mun sisko Ellu (me aina rakastetaan ja vihataan vuorotellen), Leevi (se on Filjan veli ja tosi kesy poitsu) ja Urho (se on mun poikakaveri, jota en oo tosin nähny pitkään aikaan, ku se muutti kauemmas). Mä tykkään leikkiä jahtausleikkiä, painia ja vetoleikkejä. En tykkää tapella, mutta piän kyllä omat puoleni jos joku alkaa ärhenteleen mulle.

Mun herkkua on kala ja lätyt. Tykkään siitä, ku iskä venyttää ja hieroo mua jos oon jumissa. Kynsien leikkaaminenki on kivaa ja pesulla käyntiki iha ok. Mä nukun öisin aina omassa huoneessa joka on kuulemma myös vaatehuone. Valikoin huoneesta nukkumispaikaksi aina sen puolen, missä Mami nukkuu. Se luulee, että nukun sen vieressä lattialla siks ku mä haluan, mut oikeesti oon siinä koska siitä se on kivaa. Mä oon kuullu ku se on sanonu, että oon sen Elämän Koira. En oo iha varma, mitä se tarkottaa, mut sen mä tiiän, että oon kyllä iha Mamin koira. Siks kai mää tottelenki sitä parhaiten. Ja huuan aina sen perään (jos huuan). 

Mut nyt mä en jouda enempää kertoileen, vaikka oonki kova tyttö jutteleen, ku mä haluun takapihalle hengaan. Meikä muuten sai synttärilahjaks ton kuvissa näkyvän rapisevan lelun ja illalla syötiin Filjan kanssa synttärikakkua eli ruokaa nakeilla ja jogurtilla ja jälkkäriks vielä possunkorvat. Oli aika mellevää. Moi nyt!

Ruskainen Kilpisjärvi

Jatketaampas meidän ruskareissua, ensimmäisen osan voit lukaista täältä, jos meni ohi. :) Ensimmäinen yö oli tosiaan sen verran tuulinen, ettei nukuttua tullut ihan "kuin tukki". Tuuli keinutti asuntoautoa ja viima kuului sisälle asti. Mietin jo, että ollaanko me vielä Suomen puolella, kun näin kamalasti myrskyää. :D Aamulla kun pistettiin nokkamme ulos autosta, ei meinattu uskoa silmiä - ja samalla tajuttiin, mistä mahtoi niin tajuttoman navakka tuuli johtua. Asuntoauton ulkopuolella näytti tältä:

 

Aika huikeet maisemat meidän "ihan sama, pysähdytään nyt vaan tähän yöksi" -nukkumapaikalla. :D Aamullakin puhalsi vielä hyinen ja puuskainen tuuli, mutta uhmattiin sitä sen verran, että käytettiin tyttöjä aamutarpeilla ja räpsittiin hullun lailla kuvia. Niin ja ihasteltiin montut auki näitä maisemia.

Muutamat yhteiskuvat tyttöjen kanssa (joiden turkit lensi coolisti tuulen mukana, ks. keskimmäinen alempi kuva), pari yritystä saada tytöistä edustavia yhteiskuvia (Filja oli sitä mieltä, että nyt niitä herkkuja, mä en ala poseeraamaan!) ja sitten lähdettiin köröttelemään "kylille".

Bongattiin tien varrelta, lähellä meidän yöpymispaikkaa, tällainen retkeilykeskus. Ajeltiin parkkiin ja käytiin sisällä toteamassa että hei, täällähän tarjotaan kohta lounasta! ja hei, täällähän on wc! Täytettiin vesipullot ja tehtiin varalta evästä reppuun ja sit ei ku menoks. Päätettiin lähteä vaan kävelemään hissukseen jotain random-polkua eteenpäin ja kääntyä takaisin sitten, kun ei enää jaksa (eli siis kun mä en enää jaksa). Tytöt oli ihan innosta pinkeenä, kun pääsivät tutkailemaan uusia maastoja!

Retkeilykeskuksen ympärillä oli paljon asuntoautoja ja -vaunuja, mutta itse retkeilijöitä ei onneksi ollut valtavia määriä (samassa paikassa kuin me). Saatiin siis taivaltaa ihan rauhassa omaan tahtiin eikä tarvinnut tyttöjäkään pitää viiden sentin päässä itsestä, vaan ne sai "vapaana" temmeltää hihnojen päissä.

Heti ensimmäisen sadan metrin jälkeen huomattiin yhtäkkiä, että vähän matkan päässä polulta oikealle, metsässä, liikkuu poro. Eiku kaks. Eiku viis. Eiku kuin ihmeen monta!? Cira ja Filja meni tietysti ihan sekaisin, ensin ne jähmetty ku huomasivat, että jotain suurta liikkuu lähellä, sitten ne alkoi murisemaan ja lopuksi haukkumaan ja vetämään niitä kohti. Aika leppoisan oloisia poroja nuo yksilöt kyllä oli, lönkyttelivät sivulta meidän edelle ja ohittivat sieltä toiselle puolen metsää meidät ja hävisivät näkyvistä. Emmä kyllä mee vannomaan, etteikö siellä ois ollu hirviäki ku tää mun eläintuntemus on niin mieletöntä..

Polku, jota me lähdettiin tallaamaan, oli jatkuvaa ylämäkeä, joten aika lyhyeksi jäi meidän lenkki, vaikka kuin hissukseen kävelin, otin välillä kuvia ja välillä annoin Ciran tai Filjan olla mulle vetoapuna jyrkimmissä kohdissa. Onhan tässä kunnossakin parantamisen varaa, mutta jotenkin huomas, että tuli huono olo, kun ylämäkeen taivalsi. Mutta eipä tuo mittään, mukavaa oli nauttia raittiista ilmasta ja happihyppelyn jälkeen siirryttiin retkeilykeskukseen lounaalle. Ei ollu poronkäristys siellä ihan parasta A-luokkaa, mutta kyllä sillä nälkä lähti. Meillä on miehen kanssa reissussa ihmeen huono tuuri aina näiden ruokapaikkojen valinnassa. :D

Puolen välin mietteitä

Otsikko sen jo kertookin; puolessa välissä ollaan ja pikku hiljaa alkaa tuntua todellisemmalta ajatus siitä, että mun masussa oikeasti temmeltää joku. Parin viime viikon ajan oon saanut tuntea sen, kun vauva kääntyilee ja potkii. Sen tuntee useimmiten jo kädelläkin ulkoa päin, mikä on tietysti ihanaa, niin mieskin on päässyt mukaan liikkeitä seurailemaan. Ystävä kysyi eräs päivä, että oonko tuntenut vauvan liikkeitä ja kun kerroin, että Nipsu liikkuu päivittäin mielestäni aika paljon ja usein, ruvettiin puhumaan siitä, että kun vauva liikkuu, on itsellä rauhallisempi olo siitä, että kaikki on hyvin. Ystäväni sanoikin, että vaikken tuntisikaan liikkeitä, voi kaikki silti olla hyvin, mutta aina vain parempi, että niitä liikkeitä tulee ja tuntuu. Kertooko paljon liikuskeleva ja potkiva vauva jotain hänen tulevasta tempperamentistaan tai yleisestä aktiivisuudestaan? Mä olen heittänyt miehelle, että Isänsä vauva kun niin aktiivinen (mies on hyvin urheilullinen toisin kuin minä) ja mies taas on todennut, että Äitinsä tempperamentti mahtaa olla (niin, meikäläinen on aika tempperamenttinen tapaus).

Jännä huomata, että aamulla kun herään, peilistä näkyy melko pieni masu ja illalla kun menen nukkumaan, on näkymä peilissä ihan toinen; valtava pallomaha. :D

Mies luki toissa viikolla vauvalle ensimmäistä kertaa iltasadun. Aku Ankkaa. :D Ei tuumannut Nipsu mitään lukuhetken aikana, toisin kuin miehen laulaessa vatsan ääressä, jolloin tulee monoa kohti miehen kättä. Nyt mies onkin ottanut tavaksi laulaa iltaisin Nipsulle unilaulun. Kuin hellyyttävää!

Meidän koirat ei tunnu tajuavan vielä(kään) mitään. Oon muutamia kertoja koittanut näyttää niille mun kasvanutta masua ja on ne sitä lipaisseetkin (varmaan maistuu hyvältä se bepancare-rasva, jota masulle levittelen :D), mutta ihan normaalisti kyllä käyttäytyvät. Meidän rämäpää Filja on ehkä vähän varovaisemmin alkanut ottamaan mun kanssa leikkiessä eikä enää hypi niin paljon mun mahaa vasten kun seison.

Kuvituksena pieniä ostoksia ja parasta antia, mitä meidän pakkasesta löytyy; lakkoja. Mmm. Kyllä vauvakin tykkää, kun saa vitamiineja! :)

Startti Kilpisjärveä kohti

Ruskareissun matkapostaukset, osa 1, olkaatte hyvät!

Vuokrattiin miehen tutulta asuntoauto, joka vastasi meidän tarpeisiin oikein mainiosti. Mikä parasta, koska tuttavilla on itsellään koiria, saimme ottaa Ciran ja Filjan mukaan reissuun. :) Startattiin kotoa lauantaina aamulla. Koukattiin mun iskä kyytiin matkan varrella ja jätettiin Rovaniemellä pois kyydistä. Meillä oli tarkoituksena ajaa lauantain aikana Oulusta Kilpisjärvelle, mutta hiljakseltaan ja täysin omaan tahtiin. Pysähdyttiin syömään päivällistä ja ihastelemaan maisemia jossain Muonion kohdalla tällaiselle vähän enemmän sivussa olevalle P-paikalle, josta oli kivat näkymät joka suuntaan. Käytettiin samalla koiria rannalla pienellä happihyppelyllä.

 

Mulla ei ole korttia asuntoauton ajamista varten, joten mies hoiti reissun ajopuolen, meikäläinen vastasi viihdepuolesta - heh. Ajojen aikana kuunneltiin musiikkia, juteltiin niitä näitä, ihailtiin upeita maisemia ja hörpittiin kuumaa juomaa ja napsittiin matkakarkkeja.

Etenkin tuossa lauantaina, kun lähdettiin Oulusta ja edettiin pikku hiljaa Suomea ylöspäin, syksyn ja ruskan etenemisen huomasi selvästi. Kun täällä kotipuolessa puissa oli vielä lähes kaikki lehdet ja metsät enimmäkseen vihertävät, oli jo Rovaniemen jälkeen puiden väriloisto ihan erilainen. Harmillista, että tänä vuonna ruska oli pohjoisessa vähän myöhässä, sillä sitä kaikkein kauneinta, punertavaa ruskaa, ei tullut vastaan missään.

Kun aurinko alkoi painua mailleen, spotattiin toinen nätti P-alue (kuvat alla). Pysähdyttiin hetkeksi jaloittelemaan ja kuvailemaan ja sitten ajettiinkin koko loppumatka suoraa kyytiä kohti päämäärää. Saavuttiin perille Kilpisjärvelle pimeyden laskeuduttua. Tuntui ihan loputtoman pitkältä ajalta viimeisten kymmenien kilometrien ajo, kun aurinko oli jo laskenut ja ulkona ei näkynyt muuta kuin autotien viivat. Oltiin ajateltu leiriytyä yöksi Kilpisjärven karavaanarialueelle, mutta se oli ihan täynnä, joten ajettiin pari sataa metriä eteenpäin ja löydettiin leveä P-alueen tapainen paikka (pilkkopimeässä oli paha mennä veikkaamaan, missä oikein oltiin :D) ja jäätiin siihen yöksi.

Ensimmäinen yö asuntoautossa oli melko huikaiseva... Kilpisjärvellä nimittäin tempoi jonkinmoinen syysmyräkkä ja koko iso auto heilui tuulessa läpi yön. Ei siis tullut kovin sikeästi nukuttua. Aamulla, kun mies lähti ensi töikseen päästämään tytöt aamutarpeilleen, kuulin hänen huutavan ulkoa "Tuu kattomaan, missä me ollaan!". Tais mullakin leuka loksahtaa, kun näin päivänvalossa, millaiseen paikkaan oltiin pimeässä suunnistettu. Oli meinaan sen verran makiat maisemat! Ja ei ihme, että tuuli kuin esterin sieltä, kun oltiin ihan suojattomassa paikassa veden äärellä.

No, siinä aikamme ihasteltuamme paikkaa, ruvettiin väsäämään ruskaretken ensimmäistä aamupalaa. To be continued...