Synnytyskertomus osa 2

Ensimmäisen osan voit lukea täältä.

Unohdin ensimmäisessä osassa mainita erään tärkeän seikan, joka varmasti vaikuttaa tapaani kirjoittaa ja muistella synnytystapahtumaa: Olin etukäteen aika paljonkin pelännyt ja jännittänyt synnytystä. Aikoinaan ajattelin, että jos joskus haluaisinkin lapsia, niiden hankkiminen jäisi varmaankin kiinni siitä, että pelkään niin paljon synnytystä. Pelkäsin sitä, että kuolen synnytykseen ja pelkäsin sitä, etten kestä kipua. Eli tää koko synnytysruljanssi oli mulle aika iso juttu, omat pelot oli pakko kohdata ja voittaa.

Mutta jatketaan nyt siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Eli olin juuri päässyt synnyttäjien vastaanottoon. Kätilö alkoi samantien tutkimaan, löi ihme härpäkkeitä mun mahan päälle ja mittaili sykkeitä ja verenpaineita. Tarkisti vauvan asennon ja paikan. Kun oli varmistettu, ettei sieltä mikään pikku käsi tai napanuora pääse muljahtamaan esiin, sain luvan käydä vaihtamassa sairaalavaatteet päälle. Sen jälkeen menin taas käyrille makaamaan hetkeksi. Ihmettelin ääneen, että "Mikä tuo on, kun monitorissa näkyy välillä luku, joka kasvaa ja sitten taas häviää?". Kätilö kollegoineen naurahti ja sanoi sen mittaavan supistuksia. Ai oliko mulla supistuksia?! :D Aika pian vesien menon jälkeen ne sitten alkoivat. Ensin en tosiaan tajunnut tuntemuksia supistuksiksi, mutta melko nopeasti ne muuttui kivuliaiksi.

Kun pääsin vastaanottohuoneesta pois, pääsin (jouduin) osastohuoneeseen kahden muun isomahaisen odottajan kanssa ja vieläpä keskipetiin. Mainittakoon tässä vaiheessa, etten koskaan ollut viettänyt sairaalassa osastolla aikaa, siis potilaana, joten jo sairaalavaatteissa olo ja sairaalasängyllä makoilu verhot ympärilläni oli itsessään uusi (ja stressaava) kokemus. Siitäpä sitten läksin syömään päivällistä, joka oli juuri tarjoiltu. Kätilö kävi huikkaamassa, että miehen pitää parin tunnin päästä lähteä (!!), kun vierailuaika loppuu. Tässä vaiheessa rupesin panikoimaan ja yritin hoputtaa vauvaa, että supistukset lisääntyisivät. En voinut enkä vieläkään voi käsittää, että synnyttävän naisen mies heitetään ulos osastolta, kun vierailuaika päättyy! Ihan käsittämätöntä!

Ruoan jälkeen olin vähän väliä käyrillä; katseltiin, miten vauva voi ja millä lailla supistukset tulevat. Käyrillä ollessa piti tietysti maata kokoajan ja jossain vaiheessa se alkoi olla melko tuskallista lisääntyvien ja koventuvien supistusten takia. Kävin välillä miehen kanssa kävelemässä käytävillä. Itkunkin tirautin, kun en todellakaan halunnut jäädä yksin supistusten ja etenevän synnytyksen kanssa osastolle tuntemattomien ihmisten keskelle. Mies aika lahjakkaasti pidensikin kokoajan "vierailuaikaansa" osastolla sanoen hoitajille "Lähden tämän käyrilläolon jälkeen". Mulle ehdotettiin kuumaa suihkua (jonne en päässyt, kun piti olla käyrillä taas miljoonannen kerran), tens-laitetta (jota en saanut kun piti maata käyrillä) ja särkylääkettä (jonka sain käyrillä maatessa). Paracetamol ei ihan hirveästi auttanut oloon. :D Käyrät todistivat, että supistukset lisääntyivät ja kovenivat. Hoitaja kuitenkin ilmoitti, että valitettavasti synnäri on tällä hetkellä ihan täynnä, joten pitää vielä odotella. Kiva! Välillä mut passitettiin tutkimushuoneeseen ja tarkasteltiin tilannetta. "Oot ehkä parille sormelle auki" oli joka kerta kommentti. Ärräpäät lenteli mun suusta sen kuultuani.

Lopulta rupesin puuskuttamaan niin kovasti iltapala-aikaan, että kaikki hoitajat kopissaan varmasti huomasivat. Supistuksia oli alkanut tulemaan välillä minuutinkin välein ja piti tosissaan keskittyä, että pysyy tolpillaan. Hoitaja tuli sanomaan iltapalapöytään, että on soittanut uudestaan synnärille ja siellä saivat järjestettyä mulle huoneen. Luojan kiitos! Mieskin oli vielä mukana, vaikka hoitajat olivat sitä jo vähän pahalla katsoneetkin. Ei muuta kuin kävelemään kohti synnäriä...

"Huone 1". Katsoin huoneen ovea ja mietin, että tässä huoneessa mä synnytän mun vauvan. Huone oli hämärästi valaistu, sieltä löytyi keinutuolia, pitkää pehmeää penkkiä (ilmeisesti isiä varten, että voivat nukkua odotellessa :D), kylppäri ja tietysti sairaalasänky vempeleineen. Kun saavuttiin huoneeseen, meille kerrottiin, että kätilöistä on tällä hetkellä pula ja kaikki ovat synnyttämässä viereisissä huoneissa, joten voi olla vähän härdelliä ja kätilöt voi olla joka kerta eri ihmisiä, jotka käy meidän luona. Nice! No, joku niistä kätilöistä näytti mulle nopeasti, miten ilokaasu toimii ja hävisi sitten sen siliän tien. Meikäläinenhän rupesi heti imppaamaan, laitoin opetetusti maskin naamalle aina kun tunsin supistuksen olevan tulossa ja hengitin. Jossain vaiheessa mietin, ettei siitä nyt hirveästi hyötyä ollut ja siirryin keinutuoliin. Tuolin keinuminen liikkeenä auttoi hieman, joten otin aina hurjat vauhdit kun supistus tuli. :D

Jossain vaiheessa keinuttelua tuli toinen kätilö sisään. Hän olisi nyt kuulemma se meidän kätilö. Kysyi, olenko ottanut ilokaasua ja ehdotti, kokeillaanko uudestaan. Antaessaan maskia mulle kätilö katsoi kummissaan seinää, jossa ilokaasumaskin johto oli kiinni ja totesi "Aijaa, eihän tämä ole ollut edes päällä!". Voi vvvvvvvvv! teki mun mieli siinä vaiheessa huutaa. :DD Kumma homma, ettei siitä suurta hyötyä tuntunutkaan olevan... Nyt toisella, onnistuneella, kerralla kaasun hengittämisen kyllä tunsi ja välillä meinas alkaa huippaamaan. Ei se edelleenkään mun lemppari kivunlievityksistä ollut, mutta kyllä sitä välillä imppaili keinutuolissa heiluen.

Niin lähti ilta muuttumaan yöksi. Välillä keinuttelin, välillä olin käyrillä, välillä otin ilokaasua. Kun supistukset alkoi käydä taas hankalimmaksi, hälytin kätilön paikalle ja hän ehdotti kuumaa suihkua. Tuumasta toimeen. Mulla yleensäkin keho reagoi kipuillessaan hyvin lämpöön ja auttoihan se lämpö tähänkin vaivaan. Toi ainakin jonkin verran helpotusta pahimpaan supistuspiikkiin. Näky oli varmaan koominen, kun supistuksen tullessa minä seisoin suihkussa ja suihkuttelin mahaa ja mies seisoi kauempana ja suihkutteli käsisuihkulla selkään. Kunnon vesitykitystä. :D

Tunnit kuluivat taas, kävin yhteensä muistaakseni kolme kertaa suihkussa. Yritin olla siellä ainakin 20 minuuttia kerrallaan, jotta lämpö auttaisi aukeamisessa. Alkuyön tunteina aukeaminen tuntui tyssäävän kokonaan, mutta kun vihdoin sain ahkeralla suihkussa ramppaamisella sen vaadittavat 4cm auki, kätilö suostui kutsumaan anestesialääkärin paikalle laittamaan epiduraalin. Mainittakoon, että mulla ei ollut mitään kunnianhimoisia tavoitteita selvitä mahdollisimman pitkään ilman kivunlievitystä. Tavoitteena oli selvitä synnytyksestä hengissä ja ottaa vastaan kaikki, mitä tarjotaan. :D Epiduraalin laittaminen ja sen jälkiseuraukset olikin sitten niin "hauska" juttu, että jatketaan siitä seuraavalla kerralla. ;)