Synnytyskertomus osa 3

Aiemmat osat löydät täältä 1 ja täältä 2.

Epiduraalia rupesin siis kätilöltä pyytämään (lue: rukoilemaan). Koska vaadittu 4cm oli auki, hän kutsui anestesialääkärin paikalle. Kätilö varoitteli mua jo etukäteen, että epiduraalin pistävä lääkäri on eri kulttuurista lähtöisin (lue: ulkomaalainen) eikä hän välttämättä ole kovin kohtelias enkä välttämättä saa selvää hänen puheestaan. Ihan hyvä, että kätilö "varoitti" mua lääkäristä, sillä kun mieslääkäri saapui paikan päälle, hän oli todella tyly ja tympeä, enkä todellakaan saanut mitään selvää hänen sanoistaan, vaikka hän suomea puhuikin, kätilö tulkkasi kokoajan vieressä. Jotenkin sitä kipeänä ja tuskissaan toivoisi tietysti ystävällistä kohtelua, mutta häneltä sitä ei kyllä herunut! :D

Oli kamalaa maata siinä sängyllä, kun sanottiin, että nyt ei saa liikkua milliäkään, kun laitetaan piuhat ja piikit paikoilleen. Mietin, miten ihmeessä voin pysyä täysin liikkumatta, jos supistus iskee päälle?! Epiduraalin laittaminen sattui, mutta eri tavalla kuin normaali kipu. Onneksi lääkäri sai sen nopeasti laitettua ja aika pian puudutus alkoi vaikuttamaan. Samalla sain oksitosiinia supistuksia jouduttamaan ja avautumista nopeuttamaan. Sain kätilöltä käskyn pötkötellä ja koittaa nukahtaa edes hetkeksi. Nukahtaminen ei onnistunut, olin kai niin levoton ja jännittynyt, mutta jonkinlaisessa horroksessa makasin siinä sängyllä. Mies veti sikeitä viereisellä penkillä. Tuijotin kelloa ja mietin, kauankohan tässä vielä menee. Mieltä ylentävää oli epiduraalin seurauksena oleva katetrointi, jota jouduttiin tekemään, kun en saanut nousta sängystä ylös. Jälleen uusi kokemus!

Epiduraalin vaikutuksen alaisena mun piti kääntyä noin 20-30 minuutin välein toiselle kyljelle. Kun käännyin ensimmäisen kerran eli kun olin huikeat 25min ollut puudutettuna ja suurimmitta kivuitta, huomasin, että mulla tuntui vasemmalla puolella (jonka päällä olin maannut) puudutusta melkein kaulassa asti. Tietysti rupesin panikoimaan siinä, että puudutus leviää kurkkuun enkä saa henkeä ja mitä kaikkea ehdinkään siinä kuvitella, kun hälytin kätilön paikalle ja kerron tuntemuksista. Kätilö kutsui sen ei-niin-miellyttävän lääkärin takaisin, joka vaikutti todella ärtyneeltä siitä, että hän joutui tulemaan uudestaan. :D Hän kokeili kylmällä ja kostealla paperilla vasenta puolta kehostani ja kysyi "tuntuu? ei tunnu?" ja niiden välissä hoki "ei voi puutua tuolta!" ja osoitti rintakehääni kätilölle. Ööööö, olin vähän että niiiin, no enhän minä tiedä voiko puutua mutta puutuneelta tuntuu... Lopulta lääkäri päätti niin sanotusti vetää epiduraalia selästä vähän alemmas, jotta puudute laskeutuisi yläkehosta alemmas. Tämän jälkeen puutuneisuus helpotti vähän yläkehossa, mutta aika pian huomasin, että sen teho alkoi hiipua...

Kätilö lisäsi uuden annostuksen epiduraalia, mutta jo 20 minuutin jälkeen aloin olla aika tuskissani. Lääke ei siis enää auttanut kunnolla sen jälkeen, kun lääkäri sitä veti vähän alemmas. Tunsin puudutteenkin aikana supistuskivut häntäluun ja vasemman pakaran kohdalla pienillä alueilla. Ai saakutti, että se sattui! Jossain vaiheessa vauvan sykkeet laski liian alas ja kätilö teki jonkun toimenpiteen supernopeasti. Yhtäkkiä vaan painoi hälytysnappia, käski mun kääntyä muistaakseni kyljelleen ja otti verta. Sitten ne sykkeet itsestään palautui normaaliksi. Ei mitään hajua mitä siinä tapahtui tai miksi, säikähdin vaan ihan sikana.

No, tuskissaan siinä sitten jatkettiin odottelua ja pian kätilön mukaan oli jälleen aika tarkastaa tilanne. Olin nimittäin juuri sanonut hänelle, että "Hei mun pitäis päästä vessaan, niinku asioille!". Se oli kuulemma niin hyvä merkki, että ehkä olisin auennut jo lisää siitä 4 sentistä. Muistan vieläkin kätilön yllättyneen ja voitonriemuisen huudahduksen tilannetta tarkastaessaan: "Nyt tiiätkö mitä? Sä oot jo 8 senttiä auki! Nyt saatkin alkaa ponnistelemaan!" Meikäläinen oli tietenkin ihan pöllämystynyt, että parissa tunnissa oli tapahtunut noin paljon, että enhän mä nyt voi vaan alkaa ponnistamaan.. :D

Siinä sitä kuitenkin sitten ruvettiin valmistelemaan synnyttämistä. Koska se epiduraali ei tosiaan toiminut kunnolla, alkoi kivut olla melkoiset. Mulle laitettiin vielä jotain kohdunsuun puudutetta, mutta en kyllä hoksannut, että siitä ois hirveesti ollut apua. Muistan, että makasin kyljellään ja kätilö käski mun alkaa siitä vaan ponnistamaan. Mun mielikuvissa ponnistetaan aina selällään, vähän koholla ja jalat jossain härpäkkeissä. Mutta ei, kun siinä vaan kyljeltään, jalka oudosti koholla käsi sitä pitäen. :D

Oli tosi harmi, että meidän kätilön vuoro vaihtui juuri, kun mulla alkoi ponnistusvaihe. Hän siis lähti ja tilalle tuli joku topakka vanhempi kätilö opiskelijan kanssa. Kyllä, opiskelijan kanssa. Ou jes. He tulivat tsekkaamaan tilanteen, kätilö totesi jotain tyyliin "joo, hyvin oot auki, että ponnistelehan nyt siinä. Me käydään tuolla toisessa huoneessa hakemassa tarvikkeita." Olin ihan että WTF?!!? Katottiin miehen kanssa toisiamme (niin joo, mies oli herännyt jossain siinä mun tuskailun ja vessahädän kohdalla ja piti mua nyt kädestä kiinni) ja mietittiin, että eihän ne nyt hitto vieköön voi mua vaan jättää tänne yksin ponnistamaan, mitä jos se vauva vaan tulee ulos kun ne on jossain hiton toisessa huoneessa?! :D No menihän siinä krhm sitten vielä aikaa, että vauva pääsi ulos.

Ponnistusvaiheesta muistan sen, että mulla pyöri mielessä naapurin neuvo: "Ajattele, että oot kakkoshädällä vessassa. Silloin ponnistat oikein ja oikeasta paikasta." :DD Se neuvo mukanani siis ponnistelin menemään, sattui ihan hitosti, mies puristi mua kädestä (tai ehkä ennemminkin mä sitä) ja itki (jälkeenpäin kysyin syytä, kuulemma siksi, kun näki kuinka paljon mua sattui eikä pystynyt auttamaan mitenkään), mä taisin jossain vaiheessa ärähtää että "Älä perkele nyt itke ku sun pitää tukea mua!" ja sitten lempeämmin "Eiku itke vaan, ei se haittaa". Taisin olla jo aika sekaisin siinä vaiheessa. Mieleen jäi myös se, kuinka kätilö sanoi ainakin kolme kertaa synnytyksen loppuvaiheilla "Nyt täytyy kuule alkaa reippaasti ponnistamaan, vauvalla alkaa olla tukalat oltavat!". Tuli tosi kiva paniikki aina noista sanoista. Viimeisellä eli kolmannella kerralla kun kätilö tuon sanoi, mä jotenkin flippasin, kun ajattelin, että vauva ei kohta selviä hengissä tästä ja puskin minkä ikinä jaksoin. Sen jälkeen sainkin kivasti kehuja "Noin, nyt on vauvan pää jo ulkona, hyvä, ponnistappa vielä loputkin ulos!". Sitten vielä uudestaan ja plumpsis, vauva oli ulkona!

En muista, että Sinna olisi rääkynyt ihan hirveästi. Kaikki sillä oli kuitenkin hyvin, eli jotain ääntä sen on täytynyt päästää. Kätilö vei opiskelijan kanssa vauvan hetimiten putsattavaksi (mieheltä ei edes kysytty halukkuutta pestä vauvaa) ja sitä ennen taisi mies päästä leikkaamaan napanuoran. Sitten sain muruseni siihen lähelle ja tuijottelin sitä ihan rättipoikkiväsyneenä, ainoa ajatus siinä vaiheessa kun sain vauvan viereeni oli "Miksi tuo vauva näyttää niin tutulta?" jonka jälkeen katse lipui vieressä olevaan mieheen ja tajusin: Sehän näyttää ihan mieheltä!

Kätilön piti sitten opiskelijalle näyttää juurta jaksaen ja kaikessa rauhassa kaikki synnytyksen jälkeiset toimenpiteet, joten tikkailussa (jota ei onneksi tarvinnut paljoa!) ja jälkeisten tulemisessa yms. kului parisen tuntia. Sen jälkeen saatiin aamiainen huoneeseen, mä pystyin hädin tuskin istumaan, mutta nälkä oli niin kova, että vedin aamiaista kiduksiini kuin hullu. Niin joo, sen mä muistan, että koko yön kun supisteli ja kun ponnistelin, mua nälätti ja janotti ihan sikana. Onneksi oli pillimehuja ja patukoita mukana, vaikka siinä vaiheessa olisin jo kaivannut esim. leipääkin. Sitten meikäläinen kipusi pyörätuolin kyytiin vauva kapaloituna sylissä ja meidät vietiin synnyttäneiden osastolle, josta iltapäivällä päästiin perhehuoneeseen.

Loppujen lopuksi synnytys kesti noin 16 tuntia, eli selvisin aika nopeasti, etenkin kun ottaa huomioon, että synnytys käynnistyi lapsivesien menolla ja vain pari tuntia sen jälkeen supistuksen jo alkoivatkin ja kovenivat kokoajan. Mies oli kokoajan tukenani ja teki, mitä pyysin ja toi juotavaa ja syötävää aina kun halusin. Yllättäen koin kuitenkin, että myös kätilölläni oli suuri rooli synnytyksessä. Hän tsemppasi ja rohkaisi ja loi muhun uskoa tosi hyvin. Harmitti niin paljon, että hänen täytyi lähteä juuri kun "homma alkoi olla paketissa". Mulle ei jäänyt synnytyksestä traumoja, mutta kyllähän se sattui ihan hitosti! :D Onneksi se on kuitenkin nyt ohi ja saan nauttia tuosta pienestä murusta masun tällä puolella.

Sellainen synnytyskertomus! :) Heräsikö kysymyksiä? Tykkäsittekö lukea näitä?