Vaikka pyrinkin pitämään tämän blogini aihepiiriltään kevyenä ja tunnelmaltaan iloisena, ei tietenkään aina voi välttyä surua tai stressiä kohdatessa tarpeelta purkaa ahdistusta tänne. Onhan tämä oma blogi kuitenkin eräänlainen päiväkirja, joskin sen sisällön näkyessä kaikille tulee enemmän miettineeksi, mitä uskaltaa, kehtaa ja haluaa kirjoitella. Nyt kuitenkin halusin muutamalla rivillä kertoa omia alkuvuoden mietteitäni ja arvannettekin, että tarkoitan sillä läheisen ystäväni poismenoa.
En ollut ennen tätä menettänyt aikuisiällä ketään itselleni todella läheistä ihmistä (mummuni lähti jo kun olin lapsi ja sen surun käsittelin lapsen tavoin), joten en tiennyt yhtään, miten olisin suru-uutisen jälkeen ollut; tuntui väärältä katsoa telkkaria, tuntui väärältä vain itkeä ja tuijottaa seiniä, tuntui väärältä iloita ja väärältä valittaa surusta. Onneksi pystyimme tukemaan mieheni kanssa toinen toisiamme, sillä ystävä oli yhteinen ja puhuimmekin paljon siitä, mitä ystävämme haluaisi meidän tekevän. Muistelimme, mitä kaikkia muistoja meille oli ehtinyt kertyä ja mitä kaikkea ystävämme oli meille opettanut.
Pari päivää suru-uutisen jälkeen kuulimme, että ystävämme oli sanonut ennen ikiuneen nukahtamistaan, että "Elämistä ei saa lopettaa, elämän tulee jatkua.". Lausahdus sopi niin hyvin ystäväni suuhun ja kunnioittaakseni hänen toivettaan ja häntä, olen yrittänyt muistaa nämä sanat silloin, kun ikävä ja suru tuntuvat suurelta. Kuvittelen, että hän katselee tänne alas meitä hymyssä suin ja seuraa, kun jatkamme hänelle(kin) tärkeitä koiraharrastuksia ja pidämme huolta toinen toisistamme.
Yritän ottaa ystäväni rohkeudesta ja elämänilosta mallia ja pyrin katkeruuden sijaan ajattelemaan, kuinka onnekas olinkaan, kun ehdin tutustua häneen ja olla osana hänen elämäänsä - ja hän minun.
Tämän kaiken kirjoittaminen tuntuikin itse asiassa vallan terapeuttiselta. Tähän on hyvä lopettaa, kiitos vielä teille tuestanne, jota osoititte taannoiseen kirjoitukseeni aiheesta! ♥
Juuri näin. Ihanasti olet kirjoittanut. Itseasiassa juuri tänään pitkästä aikaa itkin vuoden takaista ystävän kuolemaa. Muistot kulkee mukana koko ajan, ja yllättävissä tilanteissa saattaa purskahtaa itkuun. Sitäkään ei tarvitse hämmentyä. Suru hälvenee ajan kanssa, mutta muistot seuraa. Onneksi. <3 Kuten sanoit niin kauniisti, saamme olla kiitollisia niistä hetkistä, jotka saimme viettää täällä rakkaidemme kanssa. Voimia suruunne! <3
VastaaPoistaKiitos Satu! <3 Ihan totta tuo, että kun muistot kulkee kokoajan mukana, voi aivan yllättäen herkistyä. Ja että onneksi on muistot! <3
PoistaKauniita ajatuksia, voimia teille<3
VastaaPoista<3
PoistaMä mietin vuosi sitten miten näitä asioita tulisi käsitellä, kuinka paljon antaa itselle armoa ja kärsivällisyyttä, kuinka paljon keskittyä siihen, ettei jää vatvomaan ja ärsyttämään lähellä olijoita. Hautasin äitini tasan vuosi sitten, hautajaiset olivat mun kolmekymppiset. Nyt vuosi eteenpäin ajattelin jakaa muutaman huomioni.
VastaaPoistaNoita asioita ei tarvitse unohtaa, ne väistyvät pikkuhiljaa kun sen aika sitten yllättäen tulee. Alkuun, ennen äidin poismenoa (viimeiset 5kk sairaalassa) oli tietynlaista "varautuneisuutta". Jotenkin odotin, että tämä koko kokonaisuus menisi ohi ja nytkähtäisi liikkeelle. Toisaalta tiesin mitä tuleman pitää, toisaalta oli tosi absurdi olo, kun ei tiennyt kestääkö tätä kaksi viikkoa, kaksi päivää, vai kaksi kuukautta. Viimeiset kaksi viikkoa oli sellaista, että en sitä kenellekään toivoisi, toivoin että hyvät asiat jatkaisivat elämää. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, heti poismenon jälkeen ryhtini nousi monta senttiä ja taakka tippui harteiltani. Kovinkaan pitkäksi aikaa en jäänyt lepäämään, halusin pitää itseni toihukkaana. Taisin jopa samalta istumalta lähteä töihin aamuvuoroon vajaaksi päiväksi, koska ystävät olivat töissä läsnä. Kotona olisin varmaan lietsonut itseni parkumaan. Vaikeinta hautajaisissa oli se, kun muuten hyvin jäykkä ja puhumaton isäni purskahti itkemään ja piti kädestäni. Myös uurnan lasku oli hyvin raskaalla tavalla outo tilanne senkin takia, että ulkomailla asuva isäni lähti seuraavana päivänä takaisin, oli aivan olo, että tää oli nyt tässä tää meidän perheen tarina. Siitä syksystä ja koko loppuvuodesta en muista juuri mitään. Tuona aikana koin itseni myös hyvin hajamieliseksi, asiat menivät ihan ohi korvien ja keskittyminen oli lyhyttä. En kuitenkaan etukäteen surrut itkemällä.
Yllättävää oli se, että vaikka arki ja oma elämä rullasi kevään ka kesän mittaan eteenpäin, tuli minusta jotenkin epävarma ja ehkä vähän kärttyinen joskus. Ehkä mielessä painoi se, että meillä oli vuoden sisään kolmet hautajaiset perhepiirissä, yhdet tuli vielä 3kk myöhemmin (oli muuten aika rankka keikka, samat upeat musiikit ym.). Vaikka olinkin jollain tapaa onnellisempi/huojentuneempi ja vapaampi mielessäni, tuntui että jokainen päivä alkoi sillä, että totesin itselleni "Hei, olen iina, mun äitini on kuollut". Tuntui, kuinka se olisi kirjoitettu spriitussilla mun otsaan. Se asia vaan oli joka ikinen päivä mielessä, vaikka siihen ei kuulunut mitään itkuraivareita. Yhtäkkiä viime elokuussa ollessani reissussa, totesin itselleni ällistyneenä: on kulunut kaksi viikkoa, eikä koko asia ole käynyt mielessäni! Tunne oli aika uskomaton. Siitä saakka olen ollut vapaa myös "ajatuksistani". Vuosi siinä meni.
Olin jo vuosia sitten lukenut Reko ja Tina Lundanin kirjan "viikkoja, kuukausia", sekä myöhemmin Tinan kirjan "ensimmäinen kesä (?)". Ne käsittelevät fiktiivisessä tarinassa Lundanien todelliseen tarinaan pohjautuen aihetta, perheenjäsenen/hyvin läheisen menettämistä. Rakastan tuota ensimmäistä teosta! Se on hienoa ja rehellistä tekstiä. Jommassa kummassa puhuttiin siitä, että tarvitaan yksi talvi, yksi kevät, yksi kesä ja yksi syksy. Kun vuodenajat palaavat taas uudestaan, on valmis kohtaamaan sen ajan uusin silmin. Järkeenkäypää ja totta.
Eli anna itsellesi aikaa ja kärsivällisyyttä.
t. iina / Värittömiä sävyjä
Kiitos kaunis kirjoituksestasi! Voin vain kuvitella tuntemuksesi, joista kerroit, raskasta on varmasti ollut. En ole mainitsemiisi kirjoihin törmännyt, pitääpä laittaa korvan taakse! Hieno ajatus ja jokseenkin järkeenkäypä tuo "tarvitaan yksi talvi, yksi kevät, yksi kesä ja yksi syksy.
PoistaTuo ensimmäinen teos on hieno! Se on vähän sellainen itketyskirja, mutta todella lukemisen arvoinen. Kevyt ja helppo lukea, ei liian jäykkää tekstiä. Aloitin sen lukemisen bussissa, pääsin noin sivulle kymmenen ja olin liikutuksesta kyynelissä! Jälkimmäinen on vähän "kevyempää hömppää" hyvällä kuitenkin.
VastaaPoistaKuulostaa vaikuttavalta tuo eka teos!
Poista♡ Kirjoitit kauniisti minun mammasta ja asioista. En ole menettänyt ketään ennen häntä. Joku päivä on. helpompaa, toisena vaikeampaa. Minun mielestä kaikki tunteet on sallittuja ja nyt surun aikana ne ehkä vielä korostuvat, nauru, ilo, itku, suru, ikävä, rakkaus, ystävyys. Tukiverkoston merkitys on suuri. Elämä on kallis ja hauras lahja, sitä tulee kunnioittaa. Yksi talvi, yksi kevät, yksi kesä, yksi syksy.. Ja äiti on aina äiti.
VastaaPoistaTunteita kyllä on ja ihan laidasta laitaan, ehkä ne pitää hyväksyä ja sallia, niinkuin sanoitkin. Päivä ja vuodenaika kerrallaan.
Poista<3
<3
Poista<3
VastaaPoistaSurutyö edelleen prosessissa, varsinkin kun sitä on jotunut käsittelemään yksin ilman kenenkään tukea. Ihanaa kuulla, että ne ihanat sanat kantavat vaikeiden kaipuupäivien yli ja teistä on ollut tukea toisillenne.
Eikös me HH-läiset toisiamme olla tuettu tässä surussa..? Ja jaettu ajatuksia ja puhuttu asiasta. Mä oon ainakin kokenut, että on tullut kaikilta HH-tiimiläisiltä tukea ja turvaa.
Poista