Uuden äärellä

Moikat täältä vauvalandiasta! En edes tiedä, mistä aloittaisin kuulumisten kertomisen, kun tuntuu, että on niin paljon havaintoja ja ajatuksia, joista haluaisi höpötellä. Aivotkaan ei toimi ihan kauheen letkeesti, joten täräytän tähän nyt satunnaista ajatusvirtaa. :D

Meidän vauva on ihana! Obviously. Sillä on ihan mahtavia ilmeitä ja suloisia ääntelyitä. Tähän mennessä neiti on ollut varsin tyytyväinen vauva ja sitä on tietysti ihmetelty ja kiitelty joka päivä miehen kanssa.

Tänään kirjoitettiin suloisuuden nimi papereihin. Meikäläinen on jahkannut nimen päätöksen suhteen ihan liikaa, miettinyt, mitä jos en tykkääkään nimestä sitten jossain vaiheessa tai mitä jos vauva ei näytäkään sen nimiseltä. Kamala miten vaikeaa on toisen ihmisen nimen päättäminen!

Miksei kukaan kertonut, ettei synnytyksen jälkeen liihotetakaan kevyenä ja hyvävointisena ilman painavaa masua ympäriinsä ja normaalina, vanhana itsenään? Mulla oli tällainen lievä väärinkäsitys synnytyksen jälkeisestä ajasta ja "shokki" olikin melkoinen, kun synnytyksen jälkeen olo oli ku junan ja lentokoneen alle jäänyt.. :D Kohta on kolme viikkoa paranneltu sotahaavoja, enkä vieläkään voi istua kunnolla, saati sitten syöttää istualtaan!

Ekat kaksi viikkoa vauvan syntymän jälkeen oli rehellisesti sanottuna välillä aika kamalia. Tässä tulee toinen juttu, johon en ollut osannut yhtään varautua etukäteen; hormonimyrskyt aka baby blues. Iski kyllä meikäläiseen oikein olan takaa! Alkoi, kun päästiin sairaalasta kotiin ja kuljin tyhjässä kodissa ja etsin koiria. Nehän siis lähtivät synnytyksen alkaessa kasvattajille hoitoon ja jatkoivat sieltä Ruotsiin valjakkokisoihin. Oltiin siis ilman koiria melkein kaksi viikkoa, joista viisi päivää sairaalassa. Itkin joka päivä vuolaasti tyttöjen perään, oli niin kamala ikävä enkä osannut olla kotona ilman niitä. No sitten, kun ne vihdoin kotiutui reissusta, itkin sitä, ettei vieläkään tunnu normaalilta ja että en osaa tätä äiti-hommaa yhtään. Luojan kiitos mieli ja olo alkoivat tasoittumaan jotakuinkin siinä parin viikon tietämillä. Samoihin aikoihin saatiin lupa aloittaa ulkoilu ja se teki niiiiiiiiin hyvää! En oo varmaan ikinä nauttinut kävelyllä käymisestä niin paljon kuin oon tällä viikolla tehnyt! Meinasin tulla hulluksi neljän seinän sisällä, vaikka mies kotona mun ja vauvan seurana olikin.

Aluksi en voinut keskittyä oikein mihinkään; en avannut telkkaria kertaakaan ekan viikon aikana (yleensä se huutaa vähintään taustalla puolet päivästä). Ruokakaan ei maistunut, joten söin puoliväkisin sen, mitä mies milloinkin eteeni laittoi.

Nyt menee aivot solmuun, joten lisää toisella erää. Halusin lähinnä vain tulla moikkaamaan teitä ja kertomaan, että täällä ollaan vielä - toivottavasti sielläkin on vielä joku! :)